Blues Brothers (1980) on monille katsojille kulttielokuva, eikä siis ollut ihme, että sen jatko-osaan suhtauduttiin varauksella. Ja petyttiin silti. Seuraava teksti on lisäksi näkökulmasta, joka ei pitänyt ensimmäistäkään osaa mitenkään merkittävänä. Arvosanan suunnan voinee arvata siis jo alkumetreillä.
Jo ensimmäinen osa toimi lähinnä vain musiikin osalta, mykistävyys oli komedian puutteessa, ja kuten tuossa alla nimimerkki ”Allekirjoittanut” toteaakin, 2k-henkinen Blues Brothers tyytyy toistamaan jo ennen nähdyn kovemmalla räminällä. Tulos on tylsä. Tylsätylsätylsätylsä.
John Belushi oli varmasti hyvä jätkä ja Aykroyd on sitä edelleen, vaikka pahassa laskusuunnassa ura onkin. Kumpikaan fakta ei kuitenkaan oikeuta BB2000:n olemassaoloa millään tasolla. Landisin ailahtelevassa tuotannossakin tuotos on selkeä hengähdyspiste, jossa nimellä otetaan rahat kunnianhimoisimpiin (tai no, ainakin toisiin) tuotoksiin. Vitsejä ei löydy edes sitä muutamaa mitä ykkösosasta löytyi. Kuvan voisi hyvällä omallatunnolla pimentää ja keskittyä pariin svengaavaan musakohtaan. Laimeissa ryskekohdissa voi vaikka ryystää limua äänekkäästi.
