Katsoin Stepfatherin ensimmäisen kerran noin 13 kesäisenä kavereitteni kanssa, odotimme kaameaa splätteritouhua joka saisi adrenaliinin kiehumaan ja matot rullalle jännityksestä. Reilun tunnin kuluttua alkoivat lopputekstit ja pieni hiljaisuus tuli olohuoneeseen. Elokuvasta jäi surkea olo, ei ollut raajoja leikelty ja päitä ripustettu seinille. Karvasmaku jäi pojille suuhun. Nyt kaivoin jälleen Stepfatherin esiin hyllystä, mietin osaisinko nyt katsoa elokuvan erilaisella fiiliksellä, enkä odottaisi pelkästään verta ja suolenpätkiä vaan katsoisin elokuvan ilman mitään suurempia odotuksia.
Eletään 80-luvun puoliväliä rauhaisassa pikkukylässä, joka on pohjiaan myöten niin Amerikkalainen kuin vain voi olla. Kylä on täynnä omakotitaloja ja perheitä, jotka elävät onnellista elämää rauhaisan luonnon läheisyydessä. Tarina alkaa kuitenkin samankaltaisesta kylästä jossa tapahtuu kaamea tragedia, perheen isä tappaa ja silppuaa koko katraansa kotonaan, kadoten samalla mitään jälkiä itsestään jättämättä. Vuosi on kulunut ja sama mies asuu jo uuden perheensä kanssa uudessa naapurustossa. Kaikki rakastavat niin sanottua isää, Jerryä, kaikki paitsi hänen uusi tytärpuolensa Stephanie. Hän huomaa heti, ettei Jerry ole niin täydellinen kuin miltä vaikuttaa. Stephanie huomaa tämän naapuruston juhlien aikana, kun Jerry menee talonsa kellarikerrokseen ja muuttuu kuin toiseksi henkilöksi. Hän alkaa karjua ja puhua itsekseen, heitellen samalla tavaroita ympäriinsä. Nyt Stephanien täytyy vain saada muutkin uskomaan, ettei Jerry ole sitä miltä näyttää.
Nyt 86 minuuttia oli pyyhältänyt ohitseni kuin Meksikon pikajuna. Ei tarvinnut vilkuilla kelloa tai huokailla. Elokuvahan oli hyvä! Ei maailmaa mullistava, mutta juuri sitä viihdettä mitä olin etsinyt. Jerryä tulkitseva Terry O’Quinn vetää mahtavan roolisuorituksen. Vuorosanat kuin istuvat hänen suuhunsa. Mielestäni elokuvan ainut suola onkin juuri O’Quinn joka varastaa huomion muilta, jotka ovat kuin harmaata massaa Jerryn ympärillä. Eivät muut näyttelijät surkeita ole, mitäänsanomattomia pikemminkin. Ohjaus ontui myös hieman elokuvassa, musiikki oli perushuttua ja toteutus niin sanotuissa ”tappokohtauksissa” oli välillä aika rumaa katseltavaa.
Kolme tähteä ei tarkoita, että elokuva olisi huono, vaan ettei se ole kovin erityinen. Kolmentähden elokuvista jää vain hyvä mieli, ei suurempia ajatuksia ja pohdiskeluja. Lähdin etsimään kasarikauhua, sain kasarikauhua. Suosittelen tätä niille, jotka arvostavat huippunäyttelijöiden suorituksia, ei niinkään teknistä puolta.
”Who am I here?”
