Kellepä ei kelpaisi illanviihde nopealla sanailulla, ikisinkusta, sitä oikeaa etsivästä ja ukkomiehestä koostuvalla rakastettavalla jätkäkolmikolla, takaumien ja nykyhetken välillä ketterästi pomppivalla ja avonaiset langanpäät lyömättömällä luovuudella lopulta yhteen sitovalla rakenteella, ja niin tarkalla vitsien ja koomisten tilanteiden tuntemuksella, että odotetun lopputuleman jälkeen tulee vähintään viisi yllätystä lisää? Ehkä niin, että elämästä yleensäkin irtoaa jotain luontevaa sanottavaa?
Tällaista on jakso How I Met Your Motheria parhaimmillaan – ja vielä 20 minuuttiin puristettuna.
Kauhea kankkunen sen sijaan on ihmeen kämäistä seurattavaa. Vuoden 2009 pankinräjäyttäjä vie neljä kreisibailaajaa viettämään yhden polttareita syntien kaupungeista korruptoituneimpaan: Las Vegasiin. Yhteisen kippistelyn jälkeen maataankin saman tien kohmelossa hotellihuoneessa, mysteerinä niin vessassa majaileva tiikeri kuin kadonnut sulhanen. Pohja on näin rakennettu mieltä kutkuttavan epätodennäköisille tilanteille, jotka tuodaan päätökseensä poikkeuksetta joukolla pettymyksiä.
Muistiinpanolappuihini, joita elokuvan hahmoillekin olisi kenties suositellut, tarttui elokuvan aikana karkeasti seuraavanlaisia kirjauksia: suuseksi hississä (ihan vain koska), alastoman vanhuksen perseelle yököttely, tainnutusaseiden vastuuton käyttö, sekä tiikerin kuivapano. Unohtamatta tietenkään dostojevskimäisen uljasta ”Haahaa, läski mies kaatui naamalleen”-repliikkiä kiinalaisen Vegas-gangsterin murretulla englannilla lausuttuna.
Kyllä, huumori on epäkorrektia, eikä englanninkielen f-, b- ja s-pommien kanssa kierrellä, mikä ei yksistään tietenkään ole huono asia, sillä navan alle suuntaavasta komediasta voi saada ratkihauskaa siinä missä mistä muustakin. Sopii miettiä silti, onko härskeys muuta kuin varokeino vai onko takana ideaakin. Myös ylläolevan tapaisella yksinkertaistetulla luetteloinnilla saa minkä tahansa kuulostamaan kynyltä, mutta se ei muuta avainsanojen yhteistä nimittäjää; sitä, että ideat muistuttavat enimmäkseen omia taukopuheita yläasteen ruokalasta.
Vitsitehtailukaan ei ole täysin välttämätöntä (niin ratkihauskaa kuin imettävä strippari onkin) jos edes hahmot toimivat, mutta en kyllä erityisemmin halua pyöriä vaikkapa Philin kaltaisen rikollisen komean ja kaikkia kohtaan aggressiivisen yksilön kanssa. Enkä tossun alla olevan valkonaaman stereotyypin kanssa. Tai sen koommin mieslapsen, jonka syytä koko Kauhea kankkunen on.
En tiedä, ehkä kukin heistä on sitten päissään ihan helvetin hyviä jätkiä. Se nyt vasta tragedia olisikin.
Vielä pitäisi niellä se näennäinen hahmokehitys, että he oppivat jotain todella läpinäkyvää darroissaan.
Takaumarakenteestaan kiitosta saanut elokuva petaa kyllä odottamattomia tilanteita niin kadonneella poliisiautolla kuin mukaan tarttuneella vauvalla, mutta pienelläkin brainstormauksella kekseliäisyys riittäisi pidemmälle. Selkkaus, jossa Phil, Stu ja Alan joutuvat koululuokan eteen demonstroimaan tainnutusaseiden voimaa, tiivistää tuntoni leffasta melko hyvin. Ajatuksena tilanne on kieltämättä hykerryttävän makaaberi, mutta mitä kohtauksessa oikeasti tapahtuu: krapulainen porukka saa tainnutusaseista. Ei muuta, eikä ihmisten tainnuttaminen ole edes hauskaa katsottavaa. Missä ovat tilanteen käänteet? Miksei puun takaa hyökkää mitään? Sama, kun joku alkaisi kertoa, kuinka kolme jätkää joutuu tainnutettavaksi – ja sitten kertoo yksitellen, kuinka jokainen heistä tainnutettiin.
Samaa tylsämielisyyttä on juoni tiikeristä hotellista: tiikeri kuuluu Mike Tysonille ja tiikeri myös palautetaan Mike Tysonille. Hip-huraa ja päivä pulkassa. Jos ei arvaa, mikä tämän tiikerinpalautusmatkan ainoa käänne on, niin jokin yksinkertaisen päättelyn kyky täytyy puuttua. Mieltymys ihmiskärsimykseen kun on, niin Mike Tyson toki tinttaa vielä tauluun niin kuin omassa Nintendo-pelissään konsanaan.
Ehkä Kauhea kankkunen todella toimii, kun vahingoniloisesti itse makaa turvallisesti kotona pelkässä lievässä nestehukassa, ja asioiden setviytyessäkin kaiken järjestymisen tunteeseen pystyy samaistumaan. Omiin itsetunnustetun kalkkiksen silmiini Kauhea kankkunen on lähinnä loppuun viemättömällä huumorilla pakattua väkivaltaa, puberteettisen toiveskenaarioita ja huonoa käyttäytymistä.”What the fuck is going on’ia” luonnollisesti hoetaan siinä toivossa, että se olisi hauskaa sillä viidennellätoista kerralla.
