Clintin 21. ohjaus ja 41. pääosa pitkässä leffassa. Matkaan mahtuu monenlaista ja True Crime edustaa sitä tutuinta Clint-genreä. Esimiehiä vastaan kapinoiva ukkeli joka uskoo omaan aavistukseen asioiden oikeasta tolasta. Tällä kertaa poliiisin sijaan omaa linjaansa vetää kuitenkin toimittaja jonka menneisyyteen mahtuu sopivasti kolhuja ja ukko hämmentää oksa tanassa naisten kanssa.
True Crime tai Pahin rikos, kuten se on suomennettu, on toimittajan kilpajuoksu aikaa vastaan totuuden löytämiseksi ettei viatonta telotettaisi. Sekaan sotketaan ripaus rasismia, ihmissuhteita ja uskontoa – ja soppa on valmis.
True Crime on totaalisesti Eastwood-show. Ukkelille pitää antaa tunnustus, että ei yritäkään olla enää nuori pyssysankari. Se sama otsasuoni sykkii, mutta harmaus ja bulldogin lailla roikkuva nahka juoruavat muuta. Vanha mikä vanha, mutta arvokkaalla tavalla, ja Clint osaa käyttää ikääntyneen staran karisman leffoissaan hyväkseen. Tulee mieleen vanha kyssäniska Walther Matthau, joka veteli loppumetreille saakka valkokankaalle karismaattisia suorituksia.
Clintin lisäksi James Woods on vakuuttava roolissaan. Suht’ lyhyt osa, mutta siitä huolimatta Woods saa esille luonnetta roolistaan. Denis Learyn kaltaiset ”kävelykatunäyttelijät” eivät saa ikinä vastaavaa irti, vaikka käytössä olisi koko Kummisetä-trilogian mittainen filmimäärä.
True Crime on kokonaisuudessaan menettelevää kamaa. Jos Clint sattuu olemaan suosikki, nousee leffan arvokin.
Häiritsevänä tekijänä on ilmiselva ratkaisu ja lasten hyväksikäyttö. Siis tunnetasolla. Kun muuten ei saada tuomitun ahdistusta esille, vetäistään hihasta pommivarma ratkaisu: itkevä lapsi ja iskän lupaukset paremmasta huomisesta. Kiitos, mutta nämä on jo nähty.
