Tusina vuotta ehti kulua ja paljon vettä virrata rannoilla sitten Tappajahain aka Jawsin maailmanensi-illan. Sitten tuli Joseph Sargent käsikirjoittajatoveri De Guzmanin kanssa ja punnasi varsinaisen hainpökäleen vesiä saastuttamaan. Eivätkä ympäristöjärjestöt reagoineet mitenkään…
Kuten nimi (Tappajahain kosto) jo kertoo, nyt kyseessä on nyt täysin henkilökohtainen kosto – niin hassunhauskalta kuin se kuulostaakin. Brodyn haintappajasuku saa tuta terävähampaisen pedon vihan, vaikka vähiin käynyt sakki yrittääkin paeta kovasti. Mutta hei, ei kumihaita voi paeta!
De Guzman on yrittänyt kenties olla nokkela jatkaessaan haisaagaa (lue: raiskatessaan sarjaa lopullisesti), ja mukana olevan Lorraine Garyn suuhun on istutettu pari todellista naurunräjäyttäjää. Ilme vakavimmillaan ykkösosasta ainoa vielä kuvioissa oleva sankari(tar) kertoo, että pappa Brodyn henkeä ei vienytkään sydäri, vaan alitajunnassa kummitteleva haipaholainen. Jep jep, mentaalipuolen kostoa ennen ateriapöytään ja keinoverimaailmaan uimista.
Joskus Tappajat talossa –leffan yhteydessä Mario van Peeblesin nimi ponnahti pintaan negatiivissävyisesti – ja tällä kertaa toivoisi, että samainen jäsy uppoaisi hain suuhun, pohjamutaan, kampelan kakkaan, sardiinin suolistoon… oikeastaan minne vaan, ja mieluusti alkumetreillä (tässä itse kirjoittamassaan sivuosassa). Sepä riittääkin siitä ”näyttelijäin” kommentoinnista. Tai no, ehkä Cainen Michaelilta voisi kysyä, että hävettääkö paljon vai tosi paljon. Turhaa uhkaa kylvävä huihui-äänitehoste on joka tapauksessa kaikkia näyttelijöitä huvittavampi.
Kaksikymmentä vuotta sitten joulumarkkinoille ilmestynyt vesiseikkailu vetää vesiperän monessa mielessä, alkaen tyhjänpäiväisestä joulukilkuttelusta ja päätyen vielä tyhjänpäiväisempään loppukliimaksiin. Niinpä jos stalkkarihai oikeasti kiinnostaa, kannattaa vain hypätä tuonne keväisen koleaan kotimaiseen mereen: hyisevä uimareissu lämmittää enemmän kuin Tappiksen kosto ja sisältää todennäköisemmän tavan tavata todellinen peto kuin kahdeksankymmentäluvun laimeassa haiversiossa. Lorraine Gary olisi voinut päättää uransa paaaljon, paaaljon paremminkin ja ilman sitä hullusti virnuilevaa kumihaita ja sen tekoverisiä hampaita. Hyvinä puolina sanottakoon, että Tappajahain kosto ei onnistu aiheuttamaan mitään suurempia turhautumisen tunteitakaan. Siinä ei vain tapahdu mitään. Raina liukuu, liukuu, ohi silmien, ja loppuu sitten. Lopussa todetaan neljättä kertaa ”bye bye, paha hai”. Onko joku yllättynyt?
