Voi kurjuus, synkkyys ja epätoivon viimeinen askel. The Roadin, tuttavallisemmin Tien, post-apokalyptisessa maailmassa pitäisi olla paljon meitä angstisia suomalaisia koskettavia teemoja. John Hillcoatin näkemys Cormac McCarthyn kirjasta tallustelee alusta loppuun saakka lohduttomuudessa, jossa se, mitä kutsumme sivistykseksi, on syystä tai toisesta pyyhkäisty pois, ja jäljelle on jäänyt vain eksyneitä vaeltajia.
The Roadissa on lopulta paljon samaa kuin Hillcoatin edellisessä työssä, muusikko Nick Caven kynäilemässä The Propositionissa. Selittelylle ei ole paikkaa, jos sen sijasta voidaan viedä kamera tallentamaan kurjuutta ja hukkunutta ihmisarvoa. Siitä – ainakin tälle katselijalle – tuli lopulta ongelma: Tie kulkee suoraan, juonikaarteet minimoiden ja syvimmästä epätoivon ojasta kivun allikkoon kaatuen. Kirjan hieno teksti on siirretty ruudulle uskollisesti, mutta sielua ei näy missään.
Cave vastaa tällä kertaa vain musiikkipuolesta – toisen tutun aussin eli Warren Ellisin kanssa. Ja homma toimii. The Proposition jää sävellyspuolella kakkoseksi ja harvemmin leffa nojaa näin vahvasti sävellyksen tuomaan voimaan. Hiemankin vähemmän tunnetta sisältävällä tulkinnalla eksyttäisiin tieltä. Silti – aivan kuten toveri Pingu mainitsee – upean Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta -soundtrackin taso jää saavuttamatta. Mutta se on siis ko. OST:n hyvyyttä, eikä The Roadin huonoutta.
2000-luvulla osakkeensa pilviin nostaneen Viggo Mortensenin vetovoima on tälle matkalle enemmän kuin tarpeen. Duvall, Pearce ja Theron ovat hatunnoston arvoista matkaseuraa. Kertojaäänen käyttö luo tylyyttä, mutta Hillcoat ei voita vieläkään tätä katsojaa puolelleen. Hän uinuu taas onnensa ohitse. Annetut avaimet mestariteokseen taipuvat liiaksi keskitietä kohti. Aivan kuten kävi Caven kässärinkin kohdalla.
