Joaquin Phoenix ilmoitti vuoden 2008 lopulla lopettavansa näyttelemisen ja aloittavansa uran rap-muusikkona. Ilmoituksen jälkeen mies esiintyi julkisuudessa parrakkaana, turvonneena, homssuisena ja sisäänpäinkääntyneenä. Kahden vuoden kuluttua ilmestyi dokumentti Phoenixin huumeidenkäytön siivittämästä hermoromahduksesta ja ”rap-urasta”. Ohjaajana oli tähden lanko, näyttelijä Casey Affleck. Vasta ensiesityksen jälkeen dokumentin paljastettiin olleen ’mockumentary’, käsikirjoitettu huijaus.
I’m Still Here on mielenkiintoinen esikoisohjaus Affleckilta. Elokuva käsittelee julkisuutta – sekä sen vaikutusta yksilöön että tosi-tv:seen turtuneen yleisön reaktioita. Kuinka nopeasti asema koko maailman rakastamana tähtenä voi vaihtua yleisen pilkan kohteeksi? Rappion mallia on otettu niin klassisilta kokaiinia nuuskaavilta rocktähdiltä kuin nykyajan Jackass-sankareilta. Jo lähtöidealtaan koominen, useammat naurut herättävä teos on kuitenkin pohjavireeltään surullinen. Phoenix luo kuvan julkisuuden sekoittamasta miehestä, jonka Hollywood kuluttaa loppuun ja jolle se sitten kääntää selkänsä.
I’m Still Here olisi kiistatta vahvempi kokemus, mikäli sitä pitäisi (kuten julkaisuaikana tarkoitettiin) sosiaalipornona yhden Hollywoodin arvostetuimman tähden rappiosta, ja totuuden saisi tietää vasta jälkikäteen. Aitouden tuntu on tavoitettu sataprosenttisesti, ja vain muutama kohtaus muistuttaa uskomattomuudessaan käsikirjoituksesta. Vaikka Phoenixin tietää näyttelevän, huomaa jatkuvasti pohtivansa, onko kaikki käsikirjoitettu. Onko mahdollista, että jokainen elokuvassa näkyvä ihminen näyttelee? Esimerkiksi herran rap-keikat ja haastattelut on ilmeisesti oikeasti toteutettu. Aitous on kuitenkin saavutettu kiinnostavuuden kustannuksella, ja katsoja huomaa kaipaavansa liioittelua. Tekoprosessi, taiteellinen kokeilu Phoenixin julkisine esiintymisineen roolissa, onkin lopulta kiinnostavampi kuin itse elokuva.
