Vanhaan hyvään kylmän sodan aikaan maailman suurvallat kävivät loputonta proxy-sotaansa pienempien kansankokonaisuuksien kautta ihmiskunnan tuhoavan ydinsodan pelossa. Yksi legendaarisimmista rintamista ideologisen taiston tuoksinassa oli muodossa jos toisessakin jo toisen maailmansodan lopulta sekä Japanin keisarillisen armeijan vetäytymisestä jatkunut kamppailu Vietnamin kansan sieluista. Lopullisen voiton koko maailmaa television välityksellä koskettaneessa konfliktissa veivät lopulta Neuvostoliiton ja Kiinan tukemat pohjoisen kommunistit. Dominoteoria ei kuitenkaan lopulta pitänyt täysin kutiaan, eikä Kaakkois-Aasian tilkkutäkkimäinen valtiokudelma kaatunutkaan sellaisenaan täysin puna-aatteen syliin.
Yhtenä ikuisuuksia jatkuneen Vietnamin sodan sivullisista uhreista oli läntisen rajan tuolla puolen sijaitseva Kamputsea, joka nykyisin myös Kambodžana tunnetaan. Vietkongin sissit käyttivät häikäilemättä hyväkseen naapurimaansa puolueetonta asemaa, mikä pakotti läntiset liittoutuneet pudottamaan pienen maailmansodan verran räjähtävää materiaalia kamputsealaisten siviilien niskaan. Seuranneessa sekasorrossa ja sisällissodassa pienestä radikaaliliikkeestä valtavaksi kapinallisarmeijaksi kasvaneet Pol Potin johtamat punaiset khmerit murskasivat vanhan vallan julistaen maansa siitä lähin tunnustavan Veli numero yhden viisaudessaan luonnostelemaa näkemystä kommunismin ihmeellisestä aatteesta.
Pol Potin Kamputsean tapahtumat lukeutuvat sellaisenaan kirjoitetun historian karmaisevimpiin lukuihin: kaikenlaisilla turhilla siirtymäajoilla vesilintua heittänyt suuruudenhullu Pol Pot lakkautti yksinkertaisella määräyksellä rahan ja yksityisomistuksen sekä siirsi kaupunkien väestön orjatyövoimaksi nopeasti improvisoiduille kommuunitiloille tuottamaan riisiä, jonka salamyhkäinen suuri johtaja uskoi olevan avain aatteen menestykseen. Arviolta kolmasosa koko maan väestöstä tuhoutui nälänhätien, kulkutautien sekä massamurhaamisen seurauksena. Pol Potin muutamana hallintovuotenaan aiheuttamalle inhimilliselle tragedialle ei juuri löydy historiasta vertaista julmuudessa.
Rob Lemkinin ja Theth Sambathin ohjaama dokumentti aloittaa tarinansa siitä, mihin Pol Potin agraariutopian tuho aikoinaan jäi. Vietnamin järjestäytyneen armeijan hyökättyä maahan aseettomien siviilien terrorisointiin erikoistuneet sissitaistelijat joko pakenivat suuren johtajansa mukana Kambodžan viidakoihin tai yksinkertaisesti vain laskivat aseensa ja jatkoivat elämäänsä entiseen tapaan jossain muualla. Kuten dokumentissakin painotetaan, Pol Potin yhteiskunnalliset kokeilut massamurhineen ovat kotimaassaan eräänlainen tabu josta ei puhuta, ja vaikka moni entisistä murhaajista onkin vielä elossa, eivät nämä välttämättä suostu kertomaan hirvittävistä kokemuksistaan edes lähimmille perheenjäsenilleen.
Enemies of the Peoplen yksinkertaisena tarkoituksena onkin ollut tavoittaa mahdollisimman paljon kansanmurhaan osallistuneita sekä kuulla näiden harvoin kuultu näkökulma aiheesta. Sambath onkin kertonut, miten pelkästään näitä haastattelujaan varten mies joutui tekemään vuosikausien työn löytääkseen ja tutustuakseen henkilökohtaisesti haastateltaviinsa sekä voittaakseen näiden luottamuksen. Dokumentaristi esimerkiksi joutuu valmiissa teoksessaankin vakuuttelemaan kohteilleen, miten tämä ei ole aihetta tutkivien virallisten tahojen palveluksessa ja miten kansainvälinen oikeus ei ole rankaisemassa näitä tarinoidensa perusteella. Silti ihmiset eivät aina uskaltaneet puhua suoraan osuudestaan kansanmurhassa, harvojen tarinoissakin haiskahtaa varovaisen sievistelyn maku.
Pol Potin riveissä seisoneiden tarinoissa toistuu kuvaus rivisotilaan itsensä tukalasta asemasta verenhimoisen järjestelmän lakeijana: pieninkin epäonnistuminen tai epäily näiden uskollisuudesta saattoi johtaa pyövelin oman sukukunnan päätymiseen yhteen lukuisista kuoleman kentistä. Väkivallan kierre alkoi nopeasti saada yhä raaempia ja epäinhimillisempiä muotoja omaa asemaansa pelkäävien ihmisten pyrkiessä osoittamaan uskollisuuttaan agraariutopian väestön viholliseksi leimattujen kansanosien menestyksekkäästä massatuhosta fantasioivalle harhaiselle kommunistijohdolle. Aina välillä joku nuori mies saattoi epäröidä lyödä armoa anelevia naisia ja lapsia hengiltä, mutta pelko epäonnistumisen seurauksista vei useimmilla lopulta voiton inhimillisestä empatiasta.
Sambathin ja Lemkinin dokumentin todellinen helmi on yhä elävien punaisten khmerien ja Veli numero kahden haastattelu. Näihin aikoihinhan Pol Pot itse oli ehtinyt maata jo pitempään maan mullassa, tarinan mukaan vanhemmiten yhä harhaisemmaksi käynyt kommunistijohtaja aikoi suorittaa alati huvenneissa riveissään muutamia strategisia puhdistuksia ennen yllättävää kuolemaansa sairaskohtauksen seurauksena. Punaisten khmerien nykyinen johtokaan ei ole valmis ottamaan niskoilleen vastuuta viattomien kuolemasta, mutta koska maailma on monimutkainen paikka, on näillä ainakin omasta näkökulmastaan aina ollut pätevät ja oikeudenmukaiset perusteet tekosilleen. Pol Pot itse pystyi kysyttäessä koska tahansa selittämään kansanmurhalle näennäisen järjellisen oikeutuksen – Veli numero yksikään ei sentään ollut mikään typerys, lähinnä sadistiset mittasuhteet saavuttaneelta sokealta idealismiltaan täysin välinpitämätön kylvämälleen tuholle ja kärsimykselle.
Enemies of the People keskittyy pitkälti entisten punakhmerien haastatteluihin, joten mitään Hollywood-tyyppistä tykitystä on näin pienten tuotantoarvojen dokumentilta turha odottaa. Ehkä aiheen tuntien tietty kotikutoisuus ja maanläheisyys vain voimistavatkin elämystä tuomalla karut tarinat suoraan katsojan iholle ilman turhaa kaunistelua. Hämmentävintä onkin huomata, miten dokumentissa kuultavat henkilöt puhuvat nuoruutensa hirmutöistä hyvin kasuaalisti vaihtaen välillä kohteliaisuuksia sekä small talkia ohi kulkevien ihmisten kanssa; moni tappaja onkin kertomansa mukaan löytänyt pelastuksen uskonnosta. Vaikka tarinan henkilöt osallistuivatkin hirmutekoihin, vakuuttavat nämä olevansa silti tavallisia ihmisiä.
