En siis todellakaan tiedä, minkä takia menen katsomaan näitä kertakäyttöelokuvia melkein joka viikko ja sen jälkeen harmittaa rahojen tuhlaus. Kaiken maailman trailerit saavat ainakin minun mielenkiinnon heräämään, joten talsin kohti elokuvateatteria ja maksan ökyhintoja saadakseni nähdä samanlaisen elokuvan, minkä olen nähnyt muuallakin eri nimillä ja näyttelijöillä. S.W.A.T. ei ole erinomainen elokuva, vaan täydellinen pettymys. Minkä takia elokuvia pitää väkisin saada kaksituntisiksi tylsyyselokuviksi, joista suunnilleen puolet kestosta pitää katsojaa yllä. Kas siinä pulma?
Kuten aina, S.W.A.T. alkaa hienolla panttivankitilanteella, jossa SWATin omat pojat Jim Street (Colin Farrel) ja Gamble päättävät hoitaa pankkivankitilanteen kotiin ampumalla roistoa ja samalla haavoittamalla panttivankia. Ukot lentävät heti pois tiimistä, mutta Street päättää jäädä odottaman toista tilaisuutta todistaakseen kykynsä. Sopivasti puolen vuoden päästä old school SWATtilainen Hondo (Samuel L. Jackson) saapuu ja alkaa keräämään uutta tiimiä… Tähän menee tunti.
Toisesta tunnista vastaa ranskalainen superpahis, jonka saattaminen vankilaan lankeaa uudelle SWAT-tiimille. Tehtävä ei ole helppo nimittäin ranskis lupaa 100 miljoonaa dollaria sille, joka vapauttaa hänet. Ei kai ole yllätys, mitä siitä seuraa.
S.W.A.T. on toteutettu kliseekirjan avulla. Mukana on vittumainen pomo, pettämistä, seksismiä ja ties mitä. S.W.A.T. ei pyri olemaan mikään mullistava elokuva, vaan tyytyy siihen mihin muutkin tyytyvät, näyttävyyteen. Elokuva on kyllä perhanan näyttävä, joten sinänsä kaksi tuntia pystyy olemaan teatterin penkillä. Hahmoista on turha alkaa edes mitään puhumaan, koska mitään syvyyttä heihin ei saa. Ainoastaan S.W.A.T. on tarkoitettu kertakäyttöleffaksi, joten paras ottaa mukaan kylmää juotavaa mahdollisen uupumuksen takia. S.W.A.T. on kuin kaunis blondi, ilman järkeä.
