Tämä klassikko tuli katsottua ensimmäistä kertaa ala-asteella toisella luokalla vuonna 1998 ja huhhuh että oli voimakas kokemus. Jätti lähtemättömän jäljen meikäläiseen. Tämä yhdessä animesarja Ginga Nagareboshi Ginin (Hopeanuoli) kanssa oli niitä ohjelmia, mitä kakarana joutui katsomaan läpi sormien ja kelaten pelottavimpien kohtien yli.
Elokuvan piirtojälki on upeaa ja se todellakin on piirtojälkeä, ei mitään 2000-luvun tietokonepaskaa. Juoni on hieno, kaniinit persoonallisia ja elokuvan synkkä teema ja raakuus luovat todella hienon kokonaisuuden. Kakarana tätä katsoessa hirvitti monesti, esim. se kohta, jossa Isopää-kani jää ihmisen virittämään ansaan ja miltei kuristuu kuoliaaksi, hirvittää minua vieläkin. Saati sitten lapsena. Myöskin kohta, missä pikku-kani näkee näkyjä kun kaniinit tukehtuvat koloihinsa ja kuolevat ja pellot täyttyvät verestä, on melko hyytävää tavaraa, vaikka kyseessä on animaatio. Se kuitenkin kertoo pelkästään siitä, että elovan tekijät ovat onnistuneet tunnelman tavoittelemisessa.
Kuten jo sanoin, päähahmot ovat persoonallisia. Rohkea taistelija Isopää on aina ollut suosikkini. Mielisairas lokki on myös kaikessa ärsyttävyydessään hieno hahmo. Elokuvan pääpahis kenraali Ratama oli mukulana suhteellisen vastenmielinen hahmo ja sitä se on edelleen. Hahmojen hienoihin persoonallisuuksiin olisi paremmalla suomi-duppauksella saatu enemmän syvyyttä ja potkua, mutta ei tämä duppaus silti täysi katastrofi ole. Olen katsonut myös englanniksi tämän ja toimi myös sillä kielellä hienosti.
Kovin ahdistava ja verinenhän tämä on, eikä sitä missään tapauksessa tulisi myydä ikärajattomana koko perheen kivana pupuleffana. Tämä elokuva pistää ajattelemaan ja herättää voimakkaita tunteita vielä näin aikuisenakin ja tietty selkäpiitä karmiva tunnelma on edelleen läsnä. Kyseessä on eittämättä yksi animaatioelokuvien historian merkkipaaluista.
