Teksasin poika Joe Buck (Voight) päättää karistaa lehmänpaskat nahkarotsistaan. Hän jättää kotikaupunkinsa ja suunnistaa kohti unelmien kaupunkia, New Yorkia. Mukaansa hän ottaa vain lännenkuteensa ja hauskasti silmään pistävän lehmännahkamatkalaukun. New York ei olekaan sellainen kuin Joe on unelmoinut. Eivät naiset siellä jalkoihin lankea, eikä rahakaan kasva puissa. Joen onneksi tai haitaksi kuvioihin astuu Enrico Salvatore ”Ratso” Rizzo (Hoffman), joka on yskivä, rotanloukussa asuva rähjäinen mies.
Keskiyön Cowboy vetää katsojan New Yorkin katujen likaisimpiin paikkoihin ja esittelee likaisimmat tyypit. Mukana on samaa suurkaupungin sykettä kuin Scorsesen Taksikuskissa, mutta yhtäläisyydet näiden teoksien välillä loppuvatkin siihen. Jon Voightin roolihenkilö tuntuu erikoiselta, mutta sopii hyvin miehen tulkitsemaksi. Vastapainona hieman naiiville Joe Buckille on Dustin Hoffmanin upeasti tulkitsema
pessimisti-realisti Ratso. Narisevalla äänellään Hoffman vakuutti ainakin meikäläisen. Pienenä trivia-tietona mainittakoon, että kohtaus, jossa Hoffman lyö taksia ja huutaa ”Im walking here” ”Im walking here”, on oikea tapahtuma ja taksi meinaa oikeasti ajaa heidän päälleen. Hoffman päätti jatkaa kohtausta improvisoimalla, jotta vaikea otos saataisiin purkitettua.
Minä kun satun olemaan äärimmäisen synkistelyn ystävä, niin pidän toki Keskiyön cowboyn eräistä kohtauksista erittäin paljon. Kumminkin jäin kaipaamaan enemmän sukelluksia katumaailmaan ja enemmän Hoffmanin ja Voightin välisiä vuoropuheluja. Ja usein kuultavaa laulelu ”everybody’s talkin’ at me, I can’t hear a word they’re saying” keventää tunnelmaa, jota ainakaan minä en halua. Toivoin jotain sykähdyttävää ja sitä sain osittain. Lisäksi päänsisäisesti ällöttävä kohtaus on ujutettu mukaan. Keskiyön cowboy ei onneksi pyri shokeeraamaan pervouksilla, vaan se on koskettava tarina kahden erilaisen ihmisen ystävyydestä, ja se on ansainnut paikkansa elokuvan historiassa.
Nimimerkki: Viisas
