Le Havre on Aki Kaurismäen uutuuselokuva, joka keskittyy kuvaamaan laittomaan siirtolaisuuteen liittyviä ongelmia hyvin minimalistisella ja ihmisläheisellä tavalla. Juonikuvio punotaan siirtolaispojan ja ranskalaispariskunnan ympärille. Erityisesti tarina keskittyy kengänkiillottaja-Marcelin ja pakolaispoika-Idrissan väliseen kohtaamiseen. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Marcelin sairastava vaimo sekä tummiin pukeutuva klassinen etsivähahmo. Klassista Kaurismäkeläistä kurjuutta siis tiedossa.
Elokuva on ehtinyt jo saada lukuisia ansioita. Cannes’n festivaaleilla se oli kilpailusarjassa ja ansaitsi siellä muutaman erityismaininnan. Le Havre on valittu myös edustamaan Suomea seuraavassa Oscar-mittelössä ulkomaisten elokuvien sarjassa. Odotukset olivat siis korkealla, kun astelin teatterisalin pimeyteen.
Elokuva poikkeaa Kaurismäen tuotannosta sijoittumalla Ranskaan ja puhuttu kielikin on luonnollisesti sikäläistä. Tämä ei estä Kaurismäkeä käyttämästä luottonäyttelijäänsä Kati Outista (Marcelin vaimo), joka osaa elokuvassa käytettävän kielen varsin hyvin. Outisen hahmo elokuvassa on itse asiassa syntyperäinen ranskalainen, siinä missä toinen suomalaisnäyttelijä Elina Salo taas esiintyy muualta tulleena kahvilanpitäjänä. Muissa rooleissa nähdään André Wilms, Jean-Pierre Darroussin ja Blondin Miguel.
Elokuvan ranskalaismauste vaikuttaa selvästi Kaurismäkeläisen dialogin sisältöön. Tietty minimalistisuus dialogissa on vielä läsnä, mutta Le Havressa hahmot vaihtavat välillä jopa turhanpäiväisiä ajatuksia ihan eri tahtiin kuin ohjaajan leffoissa on totuttu. Tämä ei sinällään häiritse, mutta itselleni Kaurismäen tyyli on usein ollut ”se juttu”. Kaurismäen kädenjälki näkyy dialogin ja tarinan lisäksi vahvasti myös kuvauksessa ja musiikissa. Ympäristö on rapistunutta, ihmiset köyhiä, autot 1970-1980 -luvulta, ja radiossa soi iskelmä ja rautalanka. Tunnelma on siis kohdillaan. Bonuksena kannattaa bongata alun linkitys Kaurismäen edelliseen elokuvaan, sekä muutama Suomi-viittaus.
Odotetuista ansioistaan huolimatta elokuva oli minulle lievä pettymys. Le Havresta löytyivät kyllä ohjaajan aiemmista leffoista tutut mausteet, mutta se oli juoneltaan jopa liian suoraviivainen ja ennalta arvattava. Tästä syystä puolentoista tunnin elokuva tuntui parituntiselta. Sympaattisen sanomansa sekä perusvarman tunnelmansa puolesta Le Havre ottanee kuitenkin paikkansa Kaurismäen uuden tuotannon yhtenä keskeisenä teoksena – varsinkin kansainvälisesti.
