Disney on nykyisin tunnettu lähinnä rasittavasta tavastaan kalastella helppoa rahaa hävyttömän ala-arvoisilla nostalgiasyöteillä, loputtomilla remakeilla sekä turhilla jatko-osilla, jotka on lähinnä kehitetty paikkaamaan mammuttimaisten yritysostojen jättämiä aukkoja firman kirjanpidossa. Eipä siis ihme, että yhtiö herättää helposti käsityksen ahneuttaan paikallaan polkevasta bulvaanista, jonka suurin ansio lienee aiemmin suuria tunteita herättäneiden tuotteiden tehokkaassa kierrätyksessä. Aina näin ei suinkaan ollut, vaan kauan ennen vuoden 2008 talouskriisin jättämiä traumoja kultaisten renessanssivuosien menestyksen saattelemana Disneyn animaatioimperiumissa vielä suunniteltiin rohkeita irtiottoja genrensä ja tekijänsä perinteisimmistä kliseistä ja kompastuskivistä. Lilo ja Stitch lukeutuu omissa kirjoissani näistä kokeiluista kaikkein onnistuneimpiin.
Päätös Lilon ja Stitchin kohtalosta nuijittiin 90-luvun alkuvuosina, jolloin Michael Eisner päätti koettaa tuottaa nuorempien animaattoreiden ja käsikirjoittajien voimin tyypillistä Disney-spektaakkelia huomattavasti yksinkertaisemman ja taloudellisemman animaation. Käsikirjoitustiimiin ja ohjaajiksi palkatut ensikertalaiset Chris Sanders ja Dean DeBois valitsivat perinteisen keskiaikasadun sijaan lähdemateriaalikseen Steven Spielbergin 80-luvun tuotannosta ammentavan hyllytetyn lastenkirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat nykypäivään ja jossa ei nähdä tai kuulla Disneylle tyypillisiä tylsään elämäänsä kyllästyneitä prinsessoja, ärsyttäviä musikaalikohtauksia, puhuvia huonekaluja tai laulavia eläimiä. Muistan jopa Lilon ja Stitchin varhaisen mainosmateriaalin olleen harvinaisen tylsää ja mielenkiinnotonta, ehkä se oli sitäkin tarkoituksella…
Lilon ja Stitchin tarina alkaa ei niin kauan sitten kaukaisesta galaksista, jossa monisilmäinen tiedemies on onnistunut luomaan älyltään ja fyysiseltä suorituskyvyltään täydellisen olennon, joka kuitenkin pakenee luojansa hyppysistä aina Maahan ja nykypäivän Havaijille. Samaan aikaan siskonsa kanssa asuva Lilo yrittää selviytyä muiden lasten kiusalta ja tämän sisko pitää työpaikkansa sekä huoltajuutensa. Kun sisko lupautuu ostamaan pikkutytölle ikioman koiranpennun, osuu jälkimmäisen valinta välittömästi ulkoavaruudesta lennähtäneeseen, koiraksi tekeytyvään intergalaktisten poliisivoimien takaa ajamaan, henkisiltä ja fyysisiltä kyvyiltään ylivertaiseen vankikarkuriin, jonka kasvutarina risteää paitsi päähenkilöiden elämän, mutta myös tätä jahtaavien ulkoavaruuden muukalaisten omien draamankaarten kanssa.
Ehkä ainut varsinainen nurinan aihe itse tarinasta lienee ainakin itselläni, että se kierrättää melko avoimesti [movie]E.T[/movie]:n lanseeraamaa ”lapsi ja muukalainen” -konseptia, mikä taisikin olla syy alkuperäisen lastenkirjan hylkäämiselle. Jos kuitenkin tästä pääsee yli, on kyseessä harvinaisen hurmaava pieni kliseevapaa satu, josta on täysin turha lähteä etsimään mitään syvällisempää sanomaa mistään perheen tärkeydestä ihmeellisemmästä, tai tässä tapauksessa ”perheen”, sillä havaijilainen perhekäsitys viittaa käytännössä pieneen lähiyhteisöön, johon kuuluu verisukulaisten lisäksi naapurit ja kylänmiehetkin – tässä tapauksessa myös kaukaisen galaksin asukkaat. Hienona yksityiskohtana Stitchkiäkin kuvataan elokuvan alussa Lilon kaltaisena outolintuna ja eläimenä, mutta tarinan edetessä hahmo alkaa saada yhä inhimillisempiä piirteitä, ja lopussa Stitchillä on jopa lyhyitä pätkiä dialogia.
Mediamoguli Eisner halusi Lilosta ja Stitchistä erilaista ja yksinkertaisempaa Disney-elokuvaa, ja sitä lopputulos myös on: Lilo ja Stitch erottuu kaikin mahdollisin tavoin lähinnä positiivisesti firman muusta katalogista, sen taustoissa on ihastuttavasti käytetty perinteisempiä vesiväritekniikoita tyypillisen guassin sijaan ja jopa soundtrack kierrättää kerrankin onnistuneesti valmiita Elvis Presleyn kappaleita osana tarinaa ilman nykypäivän elokuvain taakaksi käynyttä raivostuttavaa katsojan manipulointia halvalla nostalgialla. Yksinkertaisempi ja taloudellisempi ei välttämättä ole huonompi, eikä sitä varsinaisesti ole Lilo ja Stitchkään. Jotain Disneyn onnistuneen kokeilun laadusta kertonee, että siitä nauttii melkein enemmän aikuisena, vaikka se periaatteessa onkin tehty lapset silmällä pitäen.
