Kielletty hedelmä on elokuvana yhtä herkullinen kuin hyvän ja pahan tiedon puusta puusta pudonnut mätä omena.

12.11.2009 22:15

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:Kielletty hedelmä
Valmistusvuosi:2009
Pituus:104 min

Kielletyn hedelmän alkuasetelma on varsin hedelmällinen; tiukassa vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa kasvaneet tytöt suuntaavat oikeaan maailmaan kokeilemaan miltä tuntuisi olla syntinen (ja tavallinen) teini-ikäinen, mutta eivät pääse irti aivopestyjen omatuntojensa kahleista. Siksipä harmittaakin tosissaan, että Kielletty hedelmä on elokuvana yhtä herkullinen kuin hyvän ja pahan tiedon puusta puusta pudonnut mätä omena.

No, pakolliset (huonot) hedelmävertaukset sikseen ja asiaan. Raakel (Marjut Maristo) ja Maria (Amanda Pilke) ovat parhaat ystävät, jotka ovat täysi-ikäisyyden kynnyksellä kasvamassa aikuisiksi. Vanhoillislestadiolaisuudessa aikuisuus on naiselle yhtä kuin siirtyminen isän omistuksesta aviomiehen omistukseen, ja ennen tätä kohtaloa tytöistä villimpi, Maria, haluaa haistella oikeaa maailmaa ja suuntaa kesäksi synninpesään Helsinkiin. Lessut lähettävät perään tytöistä kiltimmän, Raakelin, valvomaan ettei sielunvihollinen tai siideripullo saa Mariaa otteeseensa. Mutta synninpesästä löytyykin poikia, ja kun pojat pistävät hameväkeä lakoon, silloin ei auta edes Jeesus.

Jo elokuvan alkuasetelma on typerä ja epärealistinen. Kaksi täysin tynnyrissä kasvanutta varhaisaikuista suuntaa ensimmäistä kertaa elämässään kaupungin vilinään, ja niin vaan löytyy asunto, vuokrarahat ja työpaikat ilman minkäänlaista ponnistelua. Työpaikkoja ei etsitä tai rahasta murehdita, kaikki vaan yhtäkkiä ilmaantuu. Onpas aikuistuminen helppoa! Varsinkin kotoa karkaavalle fundikselle. Kaupungistä löytyy myös Marian kadotukseen karannut isosisko Eeva (Malla Malmivaara). Ja voi hurja mikä pahis Eevasta on tullutkaan (aina ne Eevat on tekemässä syntiä), sehän juo siideriä ja kiroilee! Eikä suurkaupungin kliseiset syntiset siihen lopu; uusi työkaverikin kysyy tytöiltä heti ensi käänteessä ”Mennääks Onnelaan vetään kännit, hankkiutuun raskaaks, tekeen abortti?” Jepjep, sitähän me kaikki ei-uskovaiset ravintoloissa teemme.

Elokuvassa parasta näyttelijäntyötä tekevät lestadiolaisyhteisön ahdistavan johtajan rooliin jokseenkin yllättävänä valintana castattu Jani Volanen, sekä yhteisön grand old maneja esittävät konkarit Tapio Liinoja ja Heikki Nousiainen. Myös Malla Malmivaara Eevana tekee kiitettävän työn, vaikka alkoholi- ja mielenterveysongelmilla varustettu hahmo onkin masentavan tylsä stereotyyppi uskonnon uhrista.
On elokuvan päätähtösilläkin hetkensä. Silvio Rodriguezin Unicornio-biisillä väritetty Raakelin ja tytön ihastuksen Tonin (Joel Mäkinen) ensisuudelmakohtaus ilman varsinaista kosketusta onnistuu herkkyydellään. Myös Marian synnin ja jumalanpelon aiheuttama hysteerinen ahdistuskohtaus lähentelee sellaista tunnetilaa millaisia uskonnon kahleessa kasvaneen voisi olettaa kokevankin. Kehuja ropisee myös ruotsalaisen Adam Nordénin kauniille scorelle, joka tuo kohtauksiin samanaikaisesti sekä herkkää että ahdistavaa tunnelmaa.

Loppuratkaisu on sellainen kuin voi odottaakin; ei moralisoida ketään eikä mitään. Eihän lestadiolaisuudessa ole oikeasti mitään vikaa, mutta ei se kaikille sovikaan. Ei nyt vaan suuteta ketään, ettei sponsorit peräänny. Jonkinlainen kannanotto olisi ollut tarpeen, sillä nyt jää vaan mietityttämään että mitähän tässä yritettiin sanoa ja kenelle. Uskontoa ei ole käsitelty kotimaisessa elokuvassa oikeastaan koskaan, mistä johtuen olisikin mielenkiintoista nähdä miten suomalaisten uskomista tai tapa-uskomista voisi elokuvassa kuvata. Tekisi mieli antaa ohjaaja Dome Karukoskelle pojoja vaan rohkeudesta tarttua herkkään aiheeseen, mutta tällä leffalla pistesaalis jää kyllä valitettavan pieneksi.

Arvosteltu: 12.11.2009

Lisää luettavaa