Veikko Huovinen on poissa, mutta hänen tekstinsä elää. Havukka-ahon ajattelija on rakastettu teos, jonka suurimmat fanit kävisivät varmasti kahta kertaa miettimättä teoksen pilaajan kimppuun. Niinpä Kari Väänänen, joka on vaihteeksi tällä kertaa vallannut sekä ohjaajan että käsikirjoittajan kiikkerät tuolit, on tarvinnut paljon muutakin kuin nättejä maisemia, matkakulukorvaukset ja vähän troppia tavoittaakseen Havukka-ahon ajattelijan ytimen.
Noh, kököttääkö se Kai Lehtinen otsa rypyssä jonkun kannon päällä koko leffan ajan, vetää välillä piipusta henkoset ja pureksii muikkua? Vaihtuuko edes kuvakulma välillä? Älkää peljästykö, ei Kari Väänänen ole mikään Tarkovski, joka toki silläkin lailla olisi loihtinut Havukka-ahon ajattelijasta elämää suuremman elokuvan. Juonta elokuvassa on niukalti kuin Kuoliaaksinaurattajalla (Kalliala) ilmeitä, mutta silti sitä on tarpeeksi viemään metsän ajattelijamiestä ”sinne ja takaisin” ja tempaamaan samalla katsoja avartamaan maailmaansa pylkkösläisellä tieteilyllä. Tämä pylkkösläinen tieteily on menneisyydeltään mystisen metsämiehen päättelyä. Se on avaruuden rajoja kolkuttelevaa kiinnostusta maailman ja elämän faktoja kohtaan ja sellaista meininkiä, että arkisempiin askareihin juuttuneet eivät oikein pysy Pylkkäsen kärryillä.
Havukka-ahon ajattelija on osin tarina tiedon etsimisestä, mutta myös tarina ulkopuolisuudesta. 1950-luvulla ihmisten tietoisuuteen tullut hahmo, Konsta Pylkkänen, on ehkä itseoppinut ja karski, mutta hänessä on silti paljon sellaista, jonka moni suomalainen vieläkin löytää itsestään. Samalla löydämme korpifilosofi Pylkkäsen kotikylän väestöstä monta sellaista henkilöä, jotka muistuttavat omia tuttaviamme.
Väänänen ei ole sortunut kääntämään Huovisen alkuperäishahmoja röpelöisiksi karikatyyreiksi, vaikka välillä tällä rajalla horjuukin. Havukan Pikku-Nikke (Pöyliö) esimerkiksi on kaikessa veikeässä välittömyydessään kuin suoraan kotimaisen elokuvan mustavalkoisen kultakauden aarrearkusta poimittu. Sama efekti toistuu joissakin tilanteissa. Vaikkapa Mooses Pessin (Heiskanen) ja Konsta Pylkkäsen tenuhetki väläyttelee esiin kuvajaisia jopa maamme elokuvahistorian mykältä kaudelta. Joissakin asioissa nykypäivän elokuvanäytteleminen ja moderni elokuvaus sopivat hyvin yhteen vanhasta lainatun kanssa, muitta Havukka-ahon ajattelijassa on myös vähemmän onnistuneita kohtia. Esimerkiksi mainittu tenuhetki kuuluu niihin. Tarinan kulunkin kannalta se tuntuu ylimääräiseltä.
Missä Väänänen on elokuvassaan onnistunut erinomaisesti, on katsojan kuljettaminen kohti sinisiä ajatuksia. Tässä auttavat toki leffan neljää tärkeintä osaa, Pylkkästä, Ojastoa (Björkman), Kronbergiä (Korpela) ja Pikku-Nikkeä, esittävät kyvyt, mutta myös kuvaaja Timo Salmisen taltioimat maalaukselliset korpimaisemat. Visuaalista nautintoa, johon voidaan laskea Väänäs-elokuvalle melkein tyypilliset mielikuvitusmaisematkin, kruunaa Pessi Levannon säveltämä ja koko sinfoniaorkesterin voimin hengittävä musiikki. Tärkeintä elokuvassa on kuitenkin Konsta Pylkkänen. Roolin piti mennä Pirkka-Pekka Peteliukselle, mutta hänen vetäydyttyään projektista Pylkkäsen vermeet pukikin päälleen Kai Lehtinen. Ken on Lehtisen Pylkkäsenä nähnyt, saattaa jopa ihmetellä, miten kukaan muu tuohon rooliin edes sopisi.
Havukka-ahon ajattelija on monin puolin hyvä ja hersyvä elokuva, mutta rohkenen epäillä sen sopivuutta lopulta muille kuin suomalaisille. Joku ei-suomalainen saattaisi jopa pettyä saavuttuaan elokuvan innoittamana Suomeen. Tiedän henkilökohtaisestikin tyyppejä, joilla elää jopa epäilys siitä, mitä mukavuuksia tavanomaisessa suomalaiskodissa nykyään on tai miten viehättäviä paikalliset naisihmiset ovat. Havukka-ahon ajattelijassa naiskauneutta ei paljoa ole, mutta se onkin osa elämän suurta vitsiä. Ymmärtääkseen Pylkkäsen (lue: Huovisen ja Väänäsen) maailmaa perinpohjaisesti, pitää ymmärtää syvällisesti suomalaista sielunmaisemaa.
