Monenmoista huippuhetkeä ja nolostuttavampaa epäonnistumista tähänastisella uralllaan kohdanneen Shûji Terayaman taival elokuvataiteen parissa päättyi harmittavasti ennen aikojaan miehen kuoltua maksakirroosin seurauksena vuoden 1983 tienoilla aivan liian nuorena. Ennen kuolemaansa Terayama kuitenkin ehti vielä saattamaan päätökseen joutsenlaulukseen jääneen Farewell to the Arkin, joka paitsi näyttää ja kuulostaa tekijältään, mutta lukeutuu myös kypsän arvokkaasti ikääntyneen radikaalitaiteilijan uran onnistuneempiin yksittäisiin tuotoksiin.
Gabriel García Márquezin maagista realismia ja Terayaman omaa kieroutunutta surrealismia yhdistelevää tarinaa on tälläkin kertaa suhteellisen vaikea selittää ymmärrettävästi auki, sen verran subjektiivinen kokemus on nimittäin taasen luvassa. Tarinan tapahtumapaikka on [movie]Pastoral[/movie]n henkeen pieni ja syrjäinen japanilainen kyläpahanen, jossa näennäisellä impotentilla päähenkilöllä on romanttinen suhde serkkunsa kanssa. Serkulla kuitenkin sattuu olemaan edesmenneen isänsä asettama maaginen siveysvyö, joka luonnollisesti tekee seksuaalisesta kanssakäymisestä kaikkea muuta kuin helppoa.
Oikeastaan tätä taitaa olla helpompi lähestyä erinäisten keskeisten hahmojen, kohtausten ja muiden yksityiskohtien kautta kuin koettaa muodostaa niiden pohjalta jotain valmista järjellistä selostusta. Terayaman elokuville tyypillisesti tässäkin kellot ja aika ovat tärkeässä asemassa. Itse asiassa koko elokuva alkaa kohtauksella, jossa haudataan kottikärryllinen kelloja meren rannalle, myöhemmin nähdään erään henkilöhahmon kellojen täyttämä maja sekä porvarismies taskukellonsa kanssa. Erässä vaiheessa kyläläiset päättävät ettei yhteisössä ole tilaa kuin yhdelle kellolle, toisessa vihjataan etteivät kyläläiset välttämättä edes tunne kellotaulua. Ilmeisesti kuva kyläyhteisöstä kumpuaa ohjaajan omasta lapsuudesta, kellot symboloivat ohjaajalle perinteiseen tapaan seksuaalisuuden tukahduttavia perinteitä ja tässä taisikin olla vielä yhtenä teemana kyläläisten vähittäinen vieraantuminen omista perinteistään.
Yhdessä kohtaa tavataan myös kaunis keijukainen, jonka näkemisen unessa on sanottu tuovan onnea mutta jonka tavoitteleminen tietää varmaa kuolemaa. Nämä unikohtaukset on pääosin kuvattu jälleen kerran vihreän filtterin läpi, mutta hyvällä maulla ja erittäin tyylitajuisesti kuten Terayaman elokuvalta sopii odottaakin. Tällä kertaa filttereitä on kuitenkin maltettu pitää sen verran vähemmällä, ettei tuo pääse varsinaisesti häiritsemään vaikka tekniikkaa sattuisikin vierastamaan. Filtterittömissä kohtauksissa erilaiset kirkkaat yksityiskohdat toistuvat synkkää harmaata taustaa vasten kuin unenomaisemmassakin taideteoksessa – Terayaman tavaramerkki tämäkin.
Farewell to the Ark on valtaisa kokoelma erilaisia teemoja ja ajatuksia – niin valtaisa, että tämä kuuluukin selvästi katsoa useita kertoja ja mieluiten yhtenä kokonaisuutena ohjaajan muiden töiden kanssa vain päästäkseen Terayaman omalaatuiseen tyyliin kunnolla sisään ja ymmärtääkseen miehen joutsenlaulun sanoman ja symboliikan koko rikkaudessaan. En väitä itsekään löytäneeni tai tajunneeni tästä kertakatselulla kaikkea, mutta voin kerrankin rehellisesti todeta ainakin saaneeni rahoilleni oikein kunnolla vastinetta. Kun elokuvan pystyy katsomaan lukemattomia kertoja ja löytämään aina vain lisää uutta sisältöä, on kyseessä oltava vähintään onnistunut pieni suuri taideteos.
