Truman Burbankin elämää on seurattu maailmanlaajuisesti TV:ssä syntymästä saakka. Kaikki käänteet ja kaikkien muiden ympärillä olevien ihmisten repliikit on käsikirjoitettu valmiiksi. Vain Truman elää tietämättä että kamerat seuraavat häntä 24 h. Live soap ooppera on jatkunut jo 30 vuotta, kun Trumanille alkaa valkenemaan totuus ja pullikointi alkaa.
Leffan idea ja toteustapa on hieno. Pitkästä aikaa elokuva jossa on jotain uutta. Pikku jipoilla katsojalle tyrkätään vinkkiä todellisuudesta, ja vaihtelevat kuvakulmat kertovat onko kyseessä on-line –soap -lähetys vai leffakerronta. Käsikirjottaja ja ohjaaja ovat osuneet toteutuksessa napakymppiin. Ainoa särö kokonaisuudessa on keskellä leffaa sijoitettu selitysosa. Minkä pirun takia jännite vesitetään typerällä pätkällä, jossa kerrotaan se kaikki minkä katsoja on saanut itse hoksata leffan edetessä. Terveisiä jälleen jenkkilään: ruudin keksijät ovat ruudun tällä puolen.
Entäs sitten Jim Carrey? Ukkeli on veivannut fyysistä komiikkaa aikaisemmin, jossa aina tehoava pissa-kakka -huumori on ollut pointti. Tällä kertaa, tietyistä pakkomaneereista huolimatta, Jimbo vetää draamaa kympillä. Katsojan ei todellakaan ole vaikeuksia asettua Carreyn roolihahmon puolelle.
Leffa aiheuttaa syvällisiäkin ajatuksia TV:n vallasta ja putkiaivokatsojista, mutta jätetään moralisointi siitä palkkansa ansaitseville, ja todetaan vain, että ajatusten herääminen on hyvän elokuvan merkki.
Lisäksi leffa sisältää muutaman todella hienon visuaalisen kuvan. Vaikka digivelhot ovat olleet liikkeellä, ne eivät vähennä kokonaisuuden näyttävyyttä tai arvoa.
Pirullisen hyvä elokuva. Odotellaan Peter Weirin muita ohjauksia.
