Icarus II on matkalla kohti aurinkoa joka on sammumassa. Aikaisempi Icarus-lento epäonnistui jostain syystä. Psykologisesti vaikean lennon aikana he kuulevat hätämerkin edelliseltä yritykseltä. Erinäisten onnettomuuksien takia työryhmä jonka tärkein jäsen on Robert Capa (Cillian Murphy) joutuu improvisoimaan ratkaisuja – paljon ratkaisuja.
Danny Boyle on Allekirjoittaneelle aina mies joka ruumillisti schkottilaischnarrrkkarit leffalla [movie]Trainspotting[/movie], mutta ilmankin John Hodgen ja Ewan McGregorin apua hän osaa luoda hyvän elokuvan. Alex Garlandin käsikirjoittama [I]Sunshine[/I] on juuri sitä, vaikka ei suinkaan mestariteos. Juonen lähtökohta on mielettömän kaukaa haettu ja siinä on todella pahoja rytmitysvaikeuksia jotka menevät tavanomaista taiteellista vapautta pidemmälle. Onneksi mukana on upeita kohtauksia (draamallisesti ja teknisesti) joten silmä- ja draamakarkkia saa paljon. Nämä hienot hetket vaan eivät muodosta kovinkaan koherenttia kokonaisuutta ja se on aika iso harmi.
Näyttelijäkaartista on mahdotonta sanoa pääroolia, sillä jokainen hahmo aloittaa elokuvan tasa-arvoisena ja vasta juonen eteneminen näyttää eloonjääjät (0). Cillian Murphy ja Chris Evans ovat näppärästi toisiaan täydentäviä ja Cliff Curtis on luonnollisesti omituinen retkikunnan psykiatri. Kaikki tekevät hienoa työtä, mutta nämä hahmot eivät ole karismajärkäleitä tai nautittavia kaheleita – ainoastaan johdonmukaisia ammattilaisia jotka eivät ole immuuneja virheille, mutta osaavat myös ottaa vastuun.
Tunnelma on hyvä, näyttelijät osaavat asiansa ja tekninen toteutus ei nikottele paljoakaan, mutta rytmitys nykii aika pahasti. Sellainen leffa joka kaipaa lisää materiaalia, sillä aineksia on parempaan. Tällaisena ainoastaan pyrkimys ajattelevaan scifiin joka jää vajaaksi.
