Sisäpiirin vitsit, nuo pienten ja sisäänpäin lämpiävien ryhmien ilonlähteet, tekevät monista teksteistä hankalia. Päältä myös This Is the End haiskahtaa tietyn joukon keskinäiseltä hekottelulta, johon on vaikea ulkopuolisen päästä mukaan. Ja sitähän se tietysti onkin, mutta jos Hollywood-juorut ja -kuviot ovat vähintään jonkin verran tuttua settiä, katsoja saanee This Is the Endistä melkein yhtä makeat naurut kuin sen tekijät.
Leffan perusajatus on, että Hollywood on syntien pesä ja siellä oleileva näyttelijäkunta äärimmäisen pakanallista sakkia. Itsestään mm. ns. rohkeita kuvia nettiin livauttanut näyttelijä James Franco ja hänen kollegansa, pilvenpössyttelijäksi huhuttu Seth ”aina itseään näyttelevä” Rogen ovat molemmat tämän elokuvan vahvoja taustavoimia, mutta myös sen päähenkilöitä. Jokainen julkkis näyttelee This Is the Endissä itseään, tai jonkinlaista parodiaa itsestään – se jää katsojan harkinnan varaan.
Elokuvassa Rogen on saanut vieraakseen Jay Baruchelin, joka on kaikista rainan hahmoista ehkä kaikkein lähimpänä ns. tavallista tallaajaa ja toimii siten hyvin useimpien katsojien samaistumiskohteena. Letkeä vierailuperiodi keskeytyy Rogenin vanhan ystävän, James Francon, kutsuessa Rogenin ja samalla Baruchelin uuteen luksustaloonsa. Francon pakanalliset bakkanaalit puolestaan keskeytyvät, kun maanjäristysvyöhykkeellä oleva unelmakaupunki alkaa tutista ja juhlaväki, laulajabeibe Rihannaa myöten, uhkaa pudota maan magmaisiin syvyyksiin. Tulihelvetti on irti, katastrofi käsillä ja itseään täynnä olevat Hollywoodin pyrkyrit joutuvat miettimään selviytymiskeinoja sen alta.
Simppeliin ideaan ja sisäpiirin heittoihin nojaava This Is the End muistuttaa etäisesti samana vuonna ja lähes samalla nimellä julkaistua Simon Peggin ja Nick Frostin tähdittämää brittikomediaa. Kuten brittiherrojen The World’s End, This Is the End vihjaa, että kaiken kummallisuuden takana saattaa sittenkin olla vain päähenkilöiksi rajautuvan miesporukan päihtymystila. Nykyscifissä, tai ainakin kirjoitetussa sellaisessa, vastaava trendi on elellyt jo jonkin aikaa. Mitään yksiselitteistä totuutta kumpikaan elokuvista ei hahmojensa kohtaloille tarjoa, vaan muutamia mahdollisuuksia, joiden keksiminen on katsojan paneutumisesta kiinni, ja naurunaiheita, jotka This Is the Endin tapauksessa liikkuvat hyvin lähellä leffan (anti)sankareita itsejään. This Is the Endin tekijöiltä on aiemmin ilmestynyt Pineapple Express -leffa, jonka huumori oli kovasta yrityksestä huolimatta kovin laimeaa ja yhden asian ympärille keskittynyttä. Nyt, kun porukka panee halvalla itseään, vitsit ovat purevampia. Päätyikö James Franco parjatun Lindsay Lohanin sänkyyn? Keskellä maailmanloppua tämäkin karmea totuus paljastuu.
