On ikävää, kuinka aliarvostetuiksi mykkäelokuvat ovat vajonneet niiden muutaman vuosikymmenen aikana, jolloin äänielokuvat ovat päässeet jyräämään tiensä valkokankaille. Nämä äänettömät timantit nostivat kuitenkin pinnalle vielä nykyäänkin muistettavia nimiä, joiden joukkoon Lon Chaney ehdoitta kuuluu. Oopperan kummituksesta ja Notre Damen kellonsoittajasta suosiota ammentanut luonnenäyttelijä esiintyi monivivahteisen uransa aikana vain yhdessä ainoassa äänielokuvassa. Selvää onkin, että hänen parhaat hetkensä löytyvät mykkäklassikoiden joukosta.
Kädetön Alfonso on ehkä Chaneyn sirkusaiheisista filmeistä niitä vaatimattomimpia (verrattuna esimerkiksi seuraavana vuonna valmistuneeseen Laugh, Clown, Laugh -elokuvaan), mutta se on silti traaginen, taitavasti tehty ja erinomaisen hyvin säilynyt raina.
Chaney tulkitsee nimikkohahmoa, sirkuksessa veitsenheittäjänä toimivaa kädetöntä Alfonsoa, joka on silmittömästi rakastunut assistenttiinsa Nanoniin (Crawford). Voimamies Malabar (Kerry) saa neitoselta toistuvasti rukkaset, sillä tämä potee vahvaa fobiaa miesten käsivarsia kohtaan ja luottaa ainoastaan veitsenheittäjään, jonka kädettömyys on todellisuudessa vain huijausta. Kun Nanonin isä (Ruiz) saa salaisuuden selville, on Alfonson tapettava hänet ja nahkansa pelastaakseen myös amputoitava oikeasti käsivartensa. Tällä välin Malabar on saavuttanut Nanonin luottamuksen takaisin, ja miehet aloittavat armottoman taistelun tytön rakkaudesta.
Kädetön Alfonso on varsin lyhyt jopa mykkäelokuvaksi, eikä viiteenkymmeneen minuuttiin saada survottua maailmaa mullistavia juonenkäänteitä. Onneksi yksinkertaisuus on kaunista. Kerronta ei takkuile ja esittelyt hoidetaan alkuminuuteilla hyvin jouhevasti. Pidempänä tätä tuskin jaksaisi katsoakaan, sillä muuten synkänpuoleinen tarina alkaisi jo pitkästyttää.
Lon Chaneyn tulkinta suorastaan virkistää muuten sangen teatraalisten kanssaesiintyjien keskellä. Chaney on sataprosenttinen luonnenäyttelijä, jonka kasvot kertovat enemmän kuin sanoilla voisi kuvatakaan, ja jonka taidoista monet tämän päivän näyttelijät saisivat ottaa opikseen. Ruizin rooli on kieltämättä hieman tylsä, eikä siitä sen kummempaa saa kirveelläkään, mutta pieni lisäponnistus ei olisi ollut pahitteeksikaan. Crawford taas yllättää hyvinkin positiivisesti osaamisellaan.
Kädetön Alfonso on kestänyt vanhenemisensa ylpeästi, ja oivaa katsottavaa se on edelleen. Sirkusmaailman ympärille kehitellyssä tarinassa on vain sitä jotain, joka nappaa kiperästi sydämestä ja kyynelkanavistakin, kun vain oikea hetki koittaa. Kädetön veitsenheittäjä herättää katsojassa kaikki tunneskaalan muodot aina sympatiasta inhoon ja silti saa tämän samaistumaan itseensä sekunti sekunnilta.
Ruusujen joukosta on ne risutkin poimittava, ja tämän elokuvan tapauksessa ne löytyvät venytetystä loppukohtauksesta ja puolen välin hetkittäisestä paikoillaanjunnauksesta. Lisäksi kolmiodraaman keskipisteeksi asetettu Nanon on hahmona välillä liian keijukaismainen ja epäaito, kuin kuori vailla sielua.
Yhteenvetona Kädetön Alfonso on varsin kaunis ja koskettava teos; hunajaa Lon Chaneyn ihailijoille sekä oiva kokeilukappale niille, jotka nyrpistävät nenäänsä mykkäelokuville ennakkoluulossaan. Katsokaa ja oppikaa.
