On sanomattakin selvää, että Steven Spielbergin ohjaama Jurassic Park on klassikko ja kaikkien dinosauruselokuvien äiti. Monen katselukerran jälkeen elokuva toimii parhailla hetkillään loistavasti, vaikka kokonaisuus ei spielbergimäiseen tyyliin kaikkia katsojia täysin miellytäkään.
Michael Crichtonin romaaniin perustuva tarina toteuttaa kliseen, jossa kaikki mahdollinen, mikä voi mennä pieleen, menee myös pieleen. Sähkökatko iskee, myrsky tulee ja dinot hyppivät ulos häkeistään alkaen mellestää ja jahdata ihmisiä. Juonta ja tapahtumia lienee turha yksityiskohtaisemmin selitellä, niin monelle tuttu elokuva kun on kyseessä. Roolisuorituksista sanottakoon, että parasta antia on Jeff Goldblum, joka kyynisenä kaaosteoreetikkona heittää mustaa läppää, vaikka kuolema juoksee kintereillä.
Spielbergin tyyliin seikkailu on tarkoitettu koko perheelle (vaikka rajujakin juttuja löytyy), ja vuosia elokuvan valmistumisesta on tullut toisinaan ajateltua, jos Crichtonin romaanin pohjalta olisikin filmatisoitu hieman erilaisempi ja synkempi Jurassic Park – syvempi ja scifimäisempi kuvaus kenties. Spielbergin ohjaustyötä vaivaakin nimenomaan turha alleviivaavuus, heikot leikkaukset ja eräiden kohtausten paperinohut kerrontatyyli. Heikkouksistaan huolimatta Jurassic Park on kestänyt toistaiseksi hyvin, eikä sen tarvitse hävetä erikoistehosteillaan nykypäivän elokuville. Kyseessä on siis viihdyttävä klassikkopläjäys, jonka katsoo mielellään verestäen lapsuudesta tutun leffan muistoja.
