Antonio Bidon Watch Me When I Kill herätti taannoin mielenkiintoni, kun luin siitä arvostelun eräällä nettisivulla. Päätinpä sitten hommata kyseisen leffan, koska giallot ovat jo muutenkin kiinnostaneet minua useamman vuoden ajan. Bido on minulle täysin tuntematon nimi, mutta Watch Me When I Killiä on verrattu jopa Mario Bavan ja Dario Argenton merkittävimpiin elokuviin. Tämä nosti jo kummasti ennakkoarvoa.
Gialloksi juoni lepää perusarvojen äärellä, eikä edes lähde kokeilemaan mitään uutta. Elokuvan alussa nainen todistaa murhan, jonka jälkeen murhaaja alkaa vainoamaan häntä. Pian selviää, että kyseessä on paljon suuremman luokan tapaus, kun erään oikeussalin valamiehiä alkaa kuolemaan. Juoni ei ole omaperäisimmästä päästä, mutta loppuhuipennus pelastaa elokuvan suurelta mahalaskulta.
Muilta osin Bidon ohjaustyö on kuitenkin todella laadukasta, ja ei häntä suotta ole verrattu parhaimpiin genren tekijöihin. Musiikit ja tunnelma ovat kuin parhaista gialloista. Ilman näitä kahta asiaa Watch Me When I Kill olisi todella heikko teos.
Harmillisesti Watch Me When I Kill on vain tehty kovimman buumin jälkeen. Se näkyy valitettavasti elokuvan tuotannossa. Gorea on yllättävän vähän, jos esimerkiksi vertaa Argenton Profondo Rossoon tai Fulcin Don’t Torture a Ducklingiin. Näissä elokuvissa on enemmän verta, mutta se johtunee niiden paremmasta tuotantoajankohdasta.
Tämä kaikki on sääli, sillä pienellä viilauksella Bido olisi tehnyt tästä elokuvasta vähintäänkin yhtä legendaarisen kuin Profondo Rosso. Nyt Watch Me When I Kill jää roikkumaan jonnekin hyvän ja paremman hataraan rajamaastoon.
