Mitä tästä elokuvasta nyt sanoisi.
Siinä on tyttö, joka pystyy maalaamaan seinän ajatuksellaan, siinä on 11-vuotias poika, joka myy itsensä pedofiili-hammaslääkärille, siinä on myös ilkeä anoppi, sekä huumeita, rakkautta, saksaa, prostituoituja, lisko, murha ja paljon muuta. Mutta juonta siinä ei varsinkaan ole, juonen tilalla on tapahtumia. Ja niitä riittää. 97-minuutin kestoisen elokuvan tapahtumat olisi saanut ilman tyhjäkäyntiä viisituntiseen saippuaoopperaan, mutta Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? ei saisi oikeutta saippuaoopperassa, paitsi tietenkin jos sarjan tuotanto ja toteutustiimiläiset olisivat sarjaa luodessaan vakaassa kolmen promillen humalatilassa.
Jokainen lukemaan kykenemään tajuaa edellisen luettuaan, ettei kyseessä ole ihan normaali ellokuva. Ei normaali edes Pedro Almódovarin mittapuulla. Normaali, mitä se edes tarkoittaa?
Mutta juonen sijasta elokuvassa on tapahtumia, niin kuin edellä jo mainitsinkin. Elokuva tapahtuu kokonaan valtavalla lähiöalueella moottoritien varressa. Franco on kaatunut muutamaa vuotta sitten ja ihmiset ovat köyhiä. Seurataan yhtä perhettä tuon valtavan teräsmöntin siällä. Varsinaiseen ihanneperheeseen kuuluu elokuvan oikea päähenkilö Gloria, joka on siivooja ja koettaa pitää perheensä pystyssä. Gloriaa tulkitsee Almódovarin valtakunnan ensimmäinen nainen, Carmen Maura. Glorian ympärillä sattuu ja tapahtuu kuten sanotaan ja Gloria ottaa vastaan kaiken filosofisella tyyneydellä. Täysin paheeton ei kyllä Gloriakaan ole…Perheen muut jäsenet ovat kaksi poikaa, vanhempi hankkii taskurahansa huumekaupalla ja nuorempi taas myymällä itseään. Aivan normaaleja viikkorahaduuneja, ainakin jos heiltä itseltään kysytään. Anoppi, joka kieroilee suurten silmälasiensa takaa muun muassa myymällä puhdasta vettä muulle perheelle. Miehenä toimii taksikuski Antonio, sohvaperuna, joka haaveilee, eikä oikein tiedä itsekään mistä.
Naapurihuoneistoissa asuu mm; huora ja äkäinen äiti jonka lapsi omaa saman kyvyn kuin Matilda Roald Dahlin lastenkirjaklassikossa.
Huomatkaa Almódovar itse televisiomainoksen transua vikittelevänä hissipoikana.
Stereotypioita ja karrikatyyrejä tässä sekavassa sillisalaatissa piisaa liiaksi asti. Mutta kuka nyt noista välittää jaksaa. Nauru pidentää ikää, sanotaan. Mutta harmillisen vähän tässä komediassa saa nauraa.
Oivalluksia ja absurdiutta riittää vaikka monthy pythonille jakaa, mutta kaikkeen kyllästyy. Pähkähulluja henkilöhahmoja ja tilanteita nauraa ensimmäiset kymmenisen minuuttia, kunnes ei enää tajua nauraa. Tapahtumien nopeus turruttaa katsojan, kunnes seuraa elokuvaa pokerinaama päällä, aivokuolleena, hengästyneenä Almódovarin vauhdista.
Kokeiluhan tämä selvästi on, Almódovarin ensimmäisiä elokuvia, jossa tyyli ei ole vielä aivan selvä, joten kaikkea koetetaan. Siten aivan mahdoton arvosteltavaksi. Hauskaa on ollut tehtäessä ja varmasti ensi-illassakin, mutta raina on aivan liian sekava ollakseen oikeasti hyvä. Oivalluksia on ja hauskojakin kohtia, mutta sekavuus heittää liian usein pahan varjonsa niiden hauskojen kohtien päälle.
Jopa Surrealistis-Absurdius-Almódovaris-sexualis genren screwball äärilaitaa edustavilla elokuvilla pitää olla jotain sanottavaa.
Viihdyttävyyskin karisee loppua kohden. Elokuvassa on liikaa tapahtumia, mutta silti se on liian pitkä. Outo, se liian usein ja väärissä paikoissa käytetty kankealta kalskahtava kuvaa tätä elokuvaa odotetusti, mutta oikeutetusti.
