Dix Steele (Humphrey Bogart) on äkkipikainen, kyyninen ja sarkastinen. Hänen sisunsa kuohahtaa helpolla hillittömään vimmaan, mutta hän on erinomainen käsikirjoittaja jonka agentti Mel (Art Smith) on ollut hänen apunaan jo 20 vuotta ja tietää että hän on kokonaan dynamiittia. Steelen alaisuudessa sodan aikana palvellut konstaapeli Nikolain (Frank Lovejoy) mukaan hän oli hyvä upseeri, mutta kukaan ei ottanut hänestä selkoa. Nämä kaksi vanhaa tuttua kohtaavat, sillä Mildred Atkinson (Martha Stewart) on julmasti murhattu ja Dix on viimeinen joka näki uhrin todistetusti elossa ja on siten automaattisesti epäilty. Dixin alibin vahvistaa naapurissa asuva ihastuttava Laurel Gray (Gloria Grahame) ja heidän välilleen syntyy kaunis romanssi. Silti koko ajan Laurel epäilee voiko hänen tuntemansa mies olla raaka murhaaja?
Nicholas Rayn ohjaustyö ei ole varsinaisesti [I]film noir[/I], sillä rikoksen osuus on varsin pieni ja varsinainen tutkinta on juoneen vain ohuesti liittyvä tekijä. Sitä enemmän kyseessä on julmankaunis rakkaustarina ja ihmiskuvaus äärimmäisyyksien ihmisestä joka on hyvällä tuulella mukava seuramies, uskollinen ystävä ja äärimmäisen tuottelias työnarkomaani, mutta pahalla tuulella, mille hänet on helppo saada, äärimmäisen väkivaltainen ja piittaamaton rontti joka julistaa sodan mistä tahansa syystä mitä tahansa vastaan ja myös sotii niin. Tärkeää ei ole kuka teki mitä, vaan se että millaisia ihmiset ovat ja kuinka vaikeaa on ihmisten olla yhdessä. Selvää kun on että Dix ei ole psykopaatti manipulaattori, vaan ehdoton persoona jolle kaikki on henkilökohtaista.
Humphrey Bogart on loistavassa vedossa rumana ja antisosiaalisena Dixinä ja hyvin käsikirjoitus tuo myös esille Dixin luonteen paremmat puolet luoden herkän, mutta samalla ehdottoman kuvan ihmisestä joka suhtautuu koko maailmaan suorastaan bipolaarisella vimmalla. Hän antaa kaikkensa ja odottaa että muutkin tekevät samoin. Ehkä yksinäisyys on hinta joka hänen on maksettava neroudesta?
Gloria Grahame ihastuttavana naapurina tekee parhaansa oppaikseen rakastamaan, mutta Dixin luonteen vimma ja ehdottomuus on ylitsepääsemätön este, sillä kaikki on otettava – paha siinä missä hyvä ja molempia Dixissä on suunnattomasti. Laurel joutuu tekemään valinnan joka ei ole helppo.
Kokonaisuus on tyly ja romanttinen kokonaisuus jonka alkupotku on raaka rikos ja lopputulos kertoo ihmisyyden hinnasta. Heikkona puolena on se että tarina vedetään loppuun liiankin nopeasti, mutta hyvin kokonaisuus toimii näinkin.
