Pricon (De Ambrosis) elämään kuuluu pelkkää hyvää. Vielä ei tarvitse aloittaa koulunkäyntiä, ja äiti (Pola) vie joka päivä puistoon tai elokuviin. Aah, sitä iloa, naurua ja hauskanpitoa. Mutta kuka oikein on se vieras setä (Rimoldi) puistossa, jonka kanssa äiti juttelee? Sitten eräänä päivänä äiti on kadonnut jonnekin. Ja isä (Cigoli) ja Agnesekin (Cigoli) ovat surullisia. Kyllähän tällaisesta menee vähän vanhempikin sanattomaksi.
Tätä leffaa pidetään ilmeisesti ensimmäisenä tai ainakin yhtenä ensimmäisistä Italian neorealismikauden töistä. Myöntää pitääkin, että ei tästä sitä neoa kovin paljoa löydykään, vaan realismia ehkäpä hitusen enemmän. Leffa tosiaan keskittyy pikemminkin sinne tavallisen draaman puolelle seuraten pikkulapsen elämää vanhempien avioliiton säröillessä. Tavallista holly-nyyhkyä on silti turha pelätä, sillä asiat koetaan enemmänkin pikkuveijarin vinkkelistä. Ja näinhän elämä on paljon hauskempaa. Mutta onko myöskään mitään niin ankaraa kuin lapsen langettama tuomio?
Lapset katsovat meihin on myös Italian huippuohjaajiin kuuluneen Vittorio De Sican ensimmäisiä ohjaustöitä, ja se voipi olla yksi syy hieman töksähtelevään kerrontaan. Myös leffan piirun verran liian nopea tempo rassasi ainakin tätä katsojaa hieman eikä muutamista henkilöhahmoista tunnu jäävän oikein mitään käteen. Joten lisää pituutta jää leffasta kaipaamaan, niin että otetaan ne kohtaukset nyt iiihan rauhallisesti, ei mitään kiirettä.
Joten, koska neorealismilla ei mielestäni tässä herkutella läheskään tarpeeksi eikä muu elokuvallinen osuuskaan ole sentään mitenkään mestarillista työtä, niin oikea vastaus tälle filkalle on neljä pojoa, joka ei ole huonosti sekään. Ja jotain sympaattista siitä pikku naskalista löytyy, olettaen ettei se ala rääkymään.
nimimerkki: Sappy
