Sinulle, joka luet tätä tekstiä korona-apokalypsin jälkeisellä 2030-luvulla, tulee tuskin suurenakaan yllätyksenä Terminator: Dark Faten ja koko Terminator-sarjan tuho vuosikymmen aiemmin alkuperäisen luojansa karvaisissa käsissä. Yllätyksenä tosin saattaa tulla magnitudi, jolla tätä monumentaalista epäonnistumista taannoin markkinoitiin ja hypetettiin: käytännössä jokainen sarjan elokuva legendaarisen toisen osan jälkeen on ollut enemmän tai vähemmän pettymys ja floppi, mutta tällä kertaa kaiken piti mennä toisin, virheistä oli vihdoin opittu, muiden yrittäjien epäonnistuneet viritelmät pyyhitty historiasta ja James Cameronkin ottanut omansa jälleen suojelukseensa Tim Miller luovana välikätenään. Dark Faten piti olla alkua jollekin suurelle… mutta siitä tulikin tekijöilleen vain yksi suuri rahareikä.
Mistä Terminator: Dark Faten tarina siis kertoo? Samasta kuin kaikki muutkin sarjan leffat: Tulevaisuudessa armeijan supertietokone kehittää itselleen oman persoonallisuuden ja pyyhkäisee suuren osan ihmiskunnasta taivaan tuuliin suuressa ydinsodassa. Ihmisyyden rippeiden muodostama vastarintaliike pääsee kuitenkin sankarinsa John Connorin johdolla voitolle inhoista koneista, jolloin nämä lähettävät tappaja-androidin menneisyyteen jahtaamaan tämän tulevaa äitiä, Sarah Connoria, estääkseen samalla Johnin syntymän. Ihmiset lähettävät vastaavasti oman sotilaansa suojelemaan Sarahia, ja taistelu tulevaisuudesta käydään näin meidän ajassamme, menneisyydessä.
Yhtään valehtelematta tai liioittelematta, edellinen juonikuvio on ollut pienin variaatioin täsmälleen sama lähes kaikissa sarjan leffoissa [movie]Terminator – Pelastus[/movie]ta lukuun ottamatta, mutta ainoastaan kaksi ensimmäistä osaa ovat onnistuneet muodostamaan siitä edes likimain koherentin ja toimivan arkin. Alkuperäisellä kokonaisuudella olikin toisessa osassa niin huikea päätös, ettei siitä olisikaan voinut jatkaa mihinkään tärvelemättä sitäkin vähää hyvää, mitä Terminator on meidän päiviimme asti pystynyt tähän maailmaan tuottamaan. Toisen terskan alkuperäisessä leikkaamattomassa lopussa tekoäly onnistuttiin tuhoamaan lopullisesti, Sarah Connor löysi uskonsa ihmisyyteen, palasi itseltään kiellettyyn naisen ja äidin rooliin ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti. John Connorista tuli myöhemmin tavallinen perheenisä. Maailmanloppu oli peruttu.
Pääsemmekin välittömästi tämänkin teoksen pahimpaan yksittäiseen kompastuskiveen, nimittäin juoneen. Tarinaan, joka ei olisi ikipäivänä kaivannut jatkoa, on sellaisen tästä saanut, mutta tapa, jolla se on tehty, on paitsi erittäin tökerö ja halpahintainen, mutta se onnistuu niiden muiden tavoin tärvelemään siinä sivussa myös saagan perusteesin ihmisen mahdollisuudesta vaikuttaa tulevaisuuteensa. Dark Fate käytännössä deletoi jo lähtöminuuteillaan kahden ensimmäisen juonikuvioita päästäkseen korvaamaan ne myöhemmin omillaan, jotka ovat vielä enemmän tai vähemmän tilkkutäkkimäistä kierrätystä koko saagan tähän asti nähdyistä troopeista. Koko aiemmin kuvaamani perusjuoni toistuukin tässä lähes sellaisenaan, mutta elävänä syöttinä toimiikin tällä kertaa modernin tieteisfantasian suurimmaksi kliseeksi muodostunut kaunis, rohkea ja erittäin tärkeä pikkuruinen tyttö, joka potkii ja lyö hevos-, gorilla- ja villisikahormoneilla pumpattuja tonnin painoisia karjuja kumoon, koska uskottavuus.
Yksi juttu tässä tosin jäi itseäni kaivelemaan. Terminator: Dark Faten maailmassa Skynetin nousu estettiin, mutta sen tilalle tulikin vain Legion-nimellä operoiva edellisen kanssa täsmälleen identtinen paha tekoäly. Tuota samaista nimeähän käytti vuonna 2007 julkaistun Mass Effectin universumissa ihmiskunnan käsistä karannut ja oman tietoisuutensa kehittänyt konerotu – nimi itsessään on siis peräisin Raamatusta. Pistää miettimään, missä määrin Tim Miller on mahtanut napsia ideoita myös muista teoksista kuin vain Cameronin lempilapsesta jatko-osineen. Toisaalta huomio vain korostaa miehen tuotoksen väsähtäneisyyttä ja epäoriginaalisuutta.
Kierrätysmateriaalin armottomasta sekoittamisesta luonnollisesti seuraa, että myös ne kuumottavimmat perusongelmat Dark Faten kohdalla jatkavat täsmälleen niiden muiden epäonnistuneiden osien viitoittamalla tiellä. Samojen latujen suksiminen itsessään on tympeää kuin mikä, mutta kun vihulaisenkin kohdalla on vain jälleen tyydytty kopioimaan toisen osan vastaavaa vähän eri nimellä ja värillä. Cameronin itsensä ollessa puikoissa olisi tähän suodun ottaa mallia edes toisen termiksen komeista erikoistehosteista, joiden sijaan tässä on vain tyydytty mielikuvituksettomaan tietokonemyllytykseen. Pahimmillaan jälki on visuaalisessa mielessä niin pökkelöä ja harmaan tylsää, että pikselit pystyy yhtään liioittelematta erottamaan paljain silminkin.
Niistä varsinaisista toimintakohtauksista voi ainakin sanoa, että huonomminkin olisi voinut rymyämisensä tehdä. Tai siis, eihän tuo nyt mitenkään erityisen huonoa varsinaisesti missään kohtaa ollut, mutta kaikki muu sen ympärillä vei tehokkaasti puhtia myös niiltä harvoilta oikeasti räjähtäviltä ja kiinnostavilta käänteiltä. Jännitys esimerkiksi ei toimi Dark Faten kohdalla laisinkaan, sillä tulevaisuuden tappajaa esittävältä ja alusta asti selkäänsä saavalta partiopoikamaiselta Gabriel Lunalta puuttuu uhkaava läsnäolo tyystin, eikä Millerin poukkoilevasta kerronnasta tai luovuuden kuolinvuoteella kirjoitetusta käsikirjoituksesta ole laisinkaan tukemaan miehen työskentelyä. Erityisesti alussa täysin puskista loikkaava steriili toimintakohtaus esimerkiksi tuntuu vain jatkuvan loputtomasti, vaikka katsojalle ei ole vielä edes viitsitty kunnolla esitellä ainuttakaan hahmoa. Tällaiset hätiköidyt ratkaisut syövät Dark Faten vähänkin tuoreuden nopeasti loppuun.
On tässä toki Raaka-Arskakin, samoin murahteleva Linda Hamilton. Kaksikko saattaakin näyttelijöistä olla ainut parivaljakko, jonka voi sanoa jotenkin jäävän mieleen, mutta sittenkin jälleennäkeminen tuntuu vain halvalta keinolta lypsää helppoja nostalgiapisteitä sarjan vanhoilta faneilta. Miten kiinnostavaa olisikaan ollut esimerkiksi täysin uusilla hahmoilla toteutettu tieteistoimintaseikkailu, jossa kaksi ensimmäistä osaa juonineen olisi jätetty rauhaan, ja esimerkiksi lähdetty kuvaamaan maailmaa, jossa muutettu menneisyys näkyy ratkaisevasti erilaisina koneina tai silkan suoraviivaisen äksönin sijaan monipuolisempana scifi-trillerinä. Ehkä Sarah Connor ja kumppanit uskoivat voittaneensa toisen osan jälkeen ja laskivat aseensa – vaikka jotain ratkaisevaa jäikin huomaamatta, ja nyt tulevaisuutta uhkaakin vaihtunutta nimeä syvällisemmällä tavalla erilainen vihollinen ja uuden tiimin on ongelma ratkaistava. Lopussa homma hoidetaan kotiin, kukaan ulkopuolinen ei huomaa mitään ja alkuperäisen lopetus pysyy voimassa sellaisenaan.
Mitään edellisen kaltaista tuskin tullaan kuitenkaan koskaan näkemään, sillä koko franchise on ainakin kirjoitushetkellä vähintäänkin abortoitu hamaan tulevaisuuteen. Jos Terminaattori joskus vielä tulee nousemaan haudastaan, ennustan sen jatkavan edelleen täsmälleen samoilla kuvioilla kuin kaikki aiemmatkin osat tähän asti – ja ottavan taloudellisesti turpiin vähintään samalla mitalla kuin ennenkin. Ehkä Hollywoodia hallitsevat tekoälyt päättävät jossain vaiheessa vielä muutaman vuoden kuluessa rebootata koko saagan tuottamalla remaket kahdesta ensimmäisestä osasta. Samalla vanha kunnon Arskakin herätetään sitten vielä kuolleista korjaamaan harvojen elossa olevien harmaapartojen helpot nostalgiapisteet parempiin kukkaroihin. Jos taistelu Terminator-saagan tulevaisuudesta ratkaistaan menneisyydessä, olemme jo hävinneet.
