Cinema Paradiso on hellyttävä italialainen elokuva. Se on kasvukertomus sekä samalla tarina elokuvan ihmeellisyydestä. Leffa sijoittuu pieneen kylään, jonka keskipiste on elokuvateatteri Cinema Paradiso, jossa keloja vaihtelee Alfredo-niminen mies. Isätön Salvatore-niminen poika, tuttavallisemmin Totó, alkaa käydä ahkerasti tuossa elokuvateatterissa. Pian hän alkaa jopa työskennellä siellä, ja hänestä sekä Alfredosta alkaa kehittyä pian parhaat kaverit.
Filmin parasta antia on itse Cinema Paradison tunnelman kuvaaminen. Tuolla elokuvateatterissa hurrataan, nauretaan suureen ääneen, harrastetaan seksiä, masturboidaan, toistetaan vuorosanoja, päästetään kyyneleitä suurella antaumuksella sekä nautitaan elävästä kuvasta. Kohtaukset elokuvateatterista ovat todella lumoavia.
Cinema Paradisoa on hehkutettu paljon, eikä ne kehut ole tullut ihan turhaan. Tästä löytyy lämpöä sekä hienoa kuvausta ja kerrontaa. Jokin tässä filmissä kaappaa mukaansa ja katsoja oikein toivoo, että leffa vielä jatkuisi. Tästä löytyy erittäin paljon tunnetta, jota ei voi sanoin kuvailla. Tämä on samalla hauska, koskettava sekä vakava.
Salvatoren kaikki kolme näyttelijää (Salvatore Cascio, Marco Leonardi ja Jacques Perrin) hoitavat kaikki homman moitteita kotiin. Alfredona nähtävä Philipe Noiret saa kuitenkin minulta eniten kunniaa pläjäyksen näyttelijäkaartista. Hän esittää Alfredoa todella upeasti, muuta tyyppiä tuohon rooliin olisi vaikea kuvitella. Giuseppe Tornatoren ohjaus on rauhallista, hän antaa elokuvalleen tilaa hengittää.
Vuoden 1989 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin voittanut Cinema Paradiso ei ole ollenkaan hassumpi pätkä. Täydelliseksi en tätä kutsuisi, mutta hienoksi elämykseksi kuitenkin. Jotain tämä olisi vielä tarvinnut, että tätä voisi kutsua täydelliseksi. Jos pitää laadukkaista draamoista, on suuri elokuvien ystävä ja haluaa kokea jotain hienoa, niin Cinema Paradiso kannattaa ehdottomasti tarkistaa.
