Kyllä. Syvän joen banjokohtaus on legenda. Ihan sellainen pakkotsekkailun arvoinen kohta elokuvan historiassa. Perse pysyy tiukasti penkissä ja simmut töllöruudun suunnassa, kun arveluttavan kauniisti virtaavan joen rannalla banjo ja kitara soittavat sointujaan mestareiden käsittelyssä. Mahtavaa.
Mutta kun elokuvan parhaaksi hetkeksi jäänyt kohtaus nähdään jo alkupuoliskolla, niin pakostakin puseroon hiipii pettymys. Kuolemanpärskeitä pärskivän joen pauhuissa piilee potentiaalia vaikka mihin, mutta ohjaaja Boormanin kanootti suuntaa vastavirtaan. Tahtoo olla nääs työlästä katselu sen jälkeen.
Syvän joen keräämät viis per viis -kehut antavat odottaa armottomasti liikaa. Näyttelijäjoukko eli neljäpäinen miesjengi ailahtelee pohjan ja pinnan välillä. Burt Reynolds vetää alkupuoliskolla niin yrmyä seikkailijajässikän roolia, että Tarzankin pinkoo pakoon. Sitten porukan johtohahmo pistetään samaan ”uikutusjengiin” kuin muu kolmikko. Jon Voightia ei melkeinpä tunnista Jon Voightiksi, mutta lopulta tunnistaa kuitenkin. En tiedä onko se sitten ollenkaan hyvä asia.
Joki on syvä ja painostavan pelottava. Tunteetonkin. Sille ei kannata kauheasti urputtaa. Eihän se edes kuule. Lisäksi rannalla kulkee aika sairasta porukkaa. Tuo kaikki kyllä tulee selväksi 70-luvun alkupuoliskon leffasta. Se, että kallioisen kosken terävien lohkareiden välissä ui niin paljon tyhjyyttä ja aikansa elänyttä kauhistelua, onkin ikävämpi asia. Vastenmielisyyttä aiheuttavista kohtauksista ei heru bonuspisteitä, kun tarinankuljetuksen kanootti kelluu yläsalaisin yli puoli matkaa.
Hyvä leffa, muttei yhtään sen enempää.
