Aika ennen pelin hengen tajuamista on elokuvan selvästi parasta antia. Meni oikeasti hetki tajutessa, että tämähän on tarina Pocahontaksesta! Sikäli hieman yllättävää, viimeksihän tarinaan tarttui Disney 1994 ja teki todella komeaa jälkeä. Hyvistäkin kohdistaan huolimatta The New World häviää sille. Jää vahvasti vaikutelma siitä, että ohjaaja ja muut taustavoimat ovat luovuttaneet suoraa päätä ja ottaneet vanhan tarinan uusintapainokseen sen sijaan että kehittäisivät jotain uutta. Monet tekevät niin. Mutta siitä ei makseta. Mitään 350 vuoden kuluttua muistettavaa legendaa ei sentään olisi vaadittu, mutta alkunautinnon jälkeen kummittelee koko ajan se fiilis että juoni ei ole kaksinen.
Eepoksen pakkaaminen kahteen tuntiin toimii ja ei toimi. Kaikki olennaiset tapahtumat mahtuvat sopivan väljästi, jopa yleensä pois jätettävä Lontoon reissu on ilahduttavasti mukana. Hitaus ei sinällään minua häirinnyt niin paljon kuin monia kanssakatsojia. Ongelma on vain se että silmät on, mutta ei katsottavaa. Maisemakuvaus korjaa osan sisällön puutteista. Pääpari on mielenkiintoinen, mutta pitkälti viehkeän persoonallisen Q’Orianka Kilcherin ansiosta. Colin Farrel on taas näitä liian pitkälle päässeitä suklaasilmiä, joiden katselu 1600-luvun kuteissa on lähinnä koomista. Eikö olisi ollut ketään toista?
Muutama intiaanielämään perehdyttävä kaunis sessio on hienoa katsottavaa, samoin osa John Smithin ja Pocan flirttailusta luonnon keskellä. Näitäkin on tosin osittain tärvelty käsittämättömällä klassisella musiikilla, joka sopii Yhdysvaltain itärannikon metsiin yhtä hyvin kuin kumisaapas paperinkeräyslaatikkoon. Vanhoissa kunnon antropologisissa leffoissa tätä ongelmaa ei ole ja sisältöä on vaikka kuuteen nykypäivän yritelmään. Valitettavasti niiden joki vain on kuivunut ajat sitten, lukuun ottamatta muutamia satunnaisia pisaroita.
Paljon olisi korjattavaa. Silti olen valmis suosittelemaan The New Worldia jokaiselle jolla on paljon aikaa ja puolikas jäätelöpaketti lusikoitavana kitusiin.
nimimerkki: Organismi
