Pikkutyttönä Lacey oli todistamassa, kuinka hänen veljensä nitisti isolla keittiöveitsellä heidän äitinsä sadistisen rakastelijan. Ja koska Lacey näki traumaattisen näyn peilin kautta, herättää 20 vuotta myöhemminkin peilin näkeminen Laceyssä (Suzanne Love) sanoinkuvaamatonta pelkoa. Varsinainen painajainen lähtee kumminkin käyntiin, kun hänen miehensä Jake (Ron James) yrittää tohtori Warrenin (John Carradine) pyynnöstä saada Laceyn lapsuuden kotiinsa voittamaan pelkonsa. Ja kuinka ollakkaan, painajaismainen peili on odottanut häntä, sisällään äidin entisen rakastajan murhanhimoinen sielu.
Jaa että oikein peili? Allekirjoittanut on leffan jälkeen hieman hämmillään, sillä elokuvan alkuperäinen nimi sotii melkoisesti idean kanssa, sillä odotin nimensä mukaisesti mörköä. Suomennos vasta kummastuttaakin, sillä – anteeksi spoilaus – elokuvassa on vain yksi tappokohtaus, johon nuo sanat soveltuvat oikein hyvin.
Epäsopivista nimipelleilyistä huolimatta Ulli Lommel on kyllä keksinyt mielenkiintoisen aiheen. Harvoin on esitetty kauhuelokuvaa, jossa tapetun ihmisen henki suorittaa raakoja murhia peilin välityksellä. Siitä tullaankin siihen, että idean pohjalta oltaisiin voitu vielä panostaa paremmin, sillä nyt se jätti pahimmassa tapauksessa kylmäksi. Jokainen huomaa varmasti ensimmäisellä katselukerralla, miksi tämä filmi on tähän päivään asti jäänyt melko vähälle huomiolle.
Elokuva ei kumminkaan ole ihan toivoton tapaus, sillä Ulli Lommel kavereineen on muutamassa osa-alueessa onnistunut. Musiikki on mukavan hyytävää ja soveltuu paikoin elokuvan värimaailmaan. Lisäksi gore-osuuksissa on lähes tulkoon onnistuttu, kuolemat ovat mukavan raa’ahkoja. Jännityspuoli toimii vain harvakseltaan, muuten tässä ei tarvitse olla meedio osatakseen aina odottaa, mitä tuleman pitää.
Ja näistä leffan ainoista hyvistä puolista siirrymmekin takaisin siihen kuraan, ja nyt on vuorossa tekijöiden mielikuvituksen puute käsikirjoituksen saralla, nasevalta kuulostava dialogi ja paikoin todella heikohko näyttelijätyö. Jotenkin edesmennyt John Carradine erottui hieman muista, mutta ei juuri siksi pysty yksin kannattelemaan tätä kaikkea.
Yhteenvetona mainittakoon, että Ulli Lommel ei kovin hyvin suoriutunut tämän kanssa, vaikka jonkinlaista ainesta kauhuelokuvan tekemiseen löytyy. Kauhistuttamisen sijaan allekirjoittanut pääasiallisesti virnisteli koko leffan ajan, ollessaan sen verran hyvillään, ettei elokuva kestänyt kovin kauaa. Mutta kuten aiemmin sanoin, elokuva ei ole toivottomin tapaus, sillä heikompiakin hetkiä kauhuelokuvien saralla on nähty. Tämä vain tuntui olevan taas ”yksi niistä tavanomaisista, elokuvahistorian merkityksettömiin B-luokan pätkiin kuuluva hylkiö”.
En suosittelu, ellet ole katsoja, jolle mikä tahansa roskakauhujen rimaa alittava kelpaa myös.
