Améliesta sanotaan aina, että se saa katsojan hyvälle tuulelle. Siitä en mene sanomaan paljoa, sillä toisenkaan katselukerran jälkeen se ei mitenkään erityinen olo ollut. Lähinnä elokuvan ajan ja vielä sen jälkeenkin vain harmitteli päähenkilön saamattomuutta ja tämän outoja kommervenkkejä saavuttaakseen tavoitteensa.
Amélie on monin puolin satu, jossa rakkaus syttyy hetkessä, kujeet onnistuvat ja hyvän tahdon teot löytävät tarkoituksensa hektisessä maailmassa eli tässä tapauksessa, ah, niin kauniissa Pariisissa. Tarinan tarkoitus on ilmiselvästi välittää sanoma, että odottamatta saattaa löytää onnen, ehkä jonkin vanhan muiston tai yllättää itsensä ja lähteä matkoille.
Jean-Pierre Jeunet’n ohjaustyö on värikäs ja täynnä kivoja yksityiskohtia – paikoin niitä on ehkä liikaakin. Puhetta ja tyhjänpäiväistäkin juttua on tungettu paljon mukaan ja onnistunut komediointi tapahtuu lähinnä surrealistisesti. Itse tilannekomedia ehkä iskee paremmin ranskalaiseen huumorimakuun, jota vain ranskalainen ymmärtää tarpeeksi hyvin.
Amélieta esittävä Audrey Tatou onnistuu roolissaan todella hyvin, eivätkä muutkaan kehnoja ole. Musiikki tukee elokuvan tunnelmaa loisteliaalla tavalla. Kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta Amélien tarina jää hieman junnaavaksi tavoittamatta aivan samaa henkeä, mitä filmi loi katsojan silmien eteen ensimmäisen puolen tunnin ajan.
