Katsottuani Lars von Trierin koko perheelle soveltuvan romanttisen komedian ensimmäisen osan, koin välittömästi tarvetta heittäytyä tämän jälkimmäisenkin kimppuun heti paljaaltaan. Yllätykseni olikin varsin suuri huomattuani ettei seuraajansa liikkunut laisinkaan edeltäjänsä viitoittamilla teillä. Ensi alkuun esimerkiksi todetaan Babylonin porttoon verratun nymfomaanisen päähenkilön menettäneen tavallisesta seksistä saamansa nautinnon ja siirryttyään siltä istumalta vahvempiin ja monietnisempiin kokeiluihin. Jossain toisessa elokuvassa tämä olisi ehkä johtanut vielä edellistäkin hilpeämpään menoon, mutta Lars von Trierpä päättää tässä kohtaa vetäistä parhaaseen [movie]Love Exposure[/movie] -tyyliin maton yleisönsä jalkojen alta uittamalla tarinaansa astetta synkemmille ja vakavammille vesille tutkiskelemaan seksuaalisuuden pimeämpiä puolia.
Tässä kohtaa aloin jo katumaan etten katsonutkaan koko saagaa yhtenä kokonaisuutena vaan menin kirjoittamaan ensimmäisen arvostelunkin ennen aikojani. Leikitään nyt kuitenkin mukana. Joena tunnettu päähenkilö eksyy tällä kertaa mm. sadomasokismin kiehtovaan maailmaan, käväisee vetämässä melodraamaa Willem Dafriendin kanssa ja rakastuu teinityttöön, eli vähän kaikenlaiseen absurdiuteen asti hämärään ja kiellettyyn. Viimeisen kohdalla huomasinkin katsovani vain pilalle leikattua ja sensuroitua versiota kokonaisesta kolmituntisesta synnillisestä monumentaalisesta taideleffasta, joten eipä ihmekään että tästä tuntui puuttuvan niin valtavan paljon materiaalia ja tarina etenevän muutenkin pahimmillaan valtavin harppauksin kohtauksesta toiseen.
Haluttaisi alkaa hehkuttamaan tätä toistakin osaa ihan vain omaksi mielihyväkseen, mutta kun von Trierin suorituksesta jäi niin kauhean huono maku suuhun. Tuntuu kuin kaikki maestron parhaat paukut olisivat tällä kertaa rajoittuneet inhottavasti ensimmäiseen elokuvaan tai vain jääneet editointipöydän laatikon pohjalle odottamaan useampilevyistä erikoisjulkaisua. Näyttelijät toki ovat tässäkin vähintään yhtä ihailtavan omistautuneita työlleen kuin ensimmäisessäkin, alun viittaukset kirkkohistoriaan sekä teologiaan olivat mielenkiintoisia ja vähä huumori onnistui vielä parhaimmillaan hymyilyttämäänkin, mutta kun ei vain maistu enää, ilo on poissa.
Puhutaanpas kuitenkin lopuksi vielä Nymphomaniacin viimeisestä kohtauksesta. Lars von Trierillä on paha tapa sisällyttää teoksiinsa hämmentäviä tai muuten vain yllättäviä loppuratkaisuja, eikä Nymphomaniac ole tästä poikkeus. En luonnollisesti voi lähteä sitä spoilaamaan, mutta ohjaaja on selvästi halunnut sillä todeta jotain ihmisluonnon muuttumattomuudesta. Itse en pitänyt siitä alkuunkaan, vaan koin tämän lähinnä ohjaajan julmana käytännön pilana tuntikausia kestäneen eepoksensa katsomaan vaivautuneille. En nopealla haulla löytänyt tarkkaa selostusta eri versioiden eroista, mutta voisin kuvitella leikkaamattoman version olevan kahdesta se tyydyttävämpi.
