Giovanni on menestyvä psykoanalyytikko. Hän kuuntelee työkseen toisten ihmisten murheita ja viettää vastapainoksi vaimonsa ja kahden teini-ikäisen lapsen kanssa lämpöistä perhe-elämää. Tämä tasapaino horjuu, kun Giovannin Andrea-poika kuolee sukkelusonnettomuudessa.
Italialainen surukuvaus Pojan huone on rauhallista ja vahvaa draamaa. Se ei saarnaa, vaan kulkee hienosti omalla painollaan ja sanoma pitää itse tulkita. Katsojasta ei myöskään lypsetä itkua tavallisella siirappisuudella, vaan elokuvan hahmojen aidolta tuntuva suru tarttuu kotikatsomossakin. Aidonoloiset roolisuoritukset ovat tällaisissa henkilöpainoitteisissa elokuvissa tärkeässä osassa, minkä vuoksi Pojan huone toimiikin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Nanni Moretti itse näyttelee erittäin vahvasti perheen Giovanni-isää.
Leffa on hyvin ohjattu ja sisältää hienojakin kohtauksia, mutta se ei toisaalta tuo aiheeseen mitään uutta tai ole mikään täysin tyrmäävä elokuvakokemus. Pojan huone jää myös vähän parhaimpien surukuvausten varjoon. Suosittelen ennemmin katselemaan lajityypin parhaimmistoon kuuluvan Tavallisia ihmisiä tai kotimaisen vahvan draaman Eläville ja kuolleille. Elämänmakuista draamaa, joka koskettaa ja vie mukanansa, mutta ei kuitenkaan tarjoa mitään erikoista. Jos nuo mainitsemani elokuvat kolahtivat, niin silloin kannattaa ainakin katsastaa.
