Improvisoidut ja kokeellisilla tavoilla ohjatut elokuvat ovat harvinaista herkkua kotimaisen, teatterilevitykseen saatavan elokuvan kentällä, mutta onneksi Kaurismäen veljeksiin voi tässä asiassa yleensä luottaa. Veljeksistä aktiivisemmin ohjaava Mika tuo tällä kertaa teattereihin pitkälti improvisaationa toteutetun näytelmäelokuvan Veljekset, jonka tarina pohjaa Dostojevskin kirjaan Karamazovin veljekset.
Veljekset Torsti (Pertti Sveholm) ja Mitja (Timo Torikka) asuvat diktaattorimaisen isänsä (Esko Salminen) kanssa vanhassa rapistuneessa kartanossa, odottaen isän heittävän lusikan nurkkaan, jotta pääsisivät käsiksi isän perintöön ja vanhasta maanvaivasta eroon. Kolmas veljeksistä, Ivan (Kari Heiskanen) pakeni kodin ahdistavaa ilmapiiriä jo nuorena, mutta palaa isän 70-vuotisjuhlille selvittämään perheen ongelmaisia välejä. Yhden illan ja yön aikana perheen miehet, vanha ystävä, juopotteleva pappi (Vesa Vierikko) ja miesten naiset (Mari Perankoski ja Liisa Mustonen) purkavat pullojen äärellä katkeria patoutumiaan.
Elokuvan käsikirjoituskrediitit menevät Kaurismäelle ja Sami Keski-Vähälälle, mutta dialogin ovat kirjoittaneet näyttelijät itse. Improvisoitu vapaa reagoiminen toimiikin taidokkaiden näyttelijöiden käsissä loistavasti. Vaikka paikoittain outoja repliikkejä tai tarinaan istumattomalta tuntuvia kommentteja kuullaan, saadaan ne tarinan lähtökohtiin toimimaan melko vaivattomasti. Sillä mitäpä muuta ongelmaisten sukulaisten tapaaminen pitkän ajan jälkeen on kuin kiusallista ja vähän outoa. Moni pystynee samaistumaan tarinaan, missä verisiteillä toisiinsa pakolla kiinni olevat ihmiset jutustelevat kiusaannuttavaa small talkia, vaikka oikeasti haluaisivat avautua perinnönjaosta tai katkeraksi jättäneestä kohtelusta lapsena.
Improvisoitu esiintyminen on luonnollisesti näyttelijöiden juhlaa. Kaikki näyttelijät lunastavat roolinsa hienosti, erityisen vakuuttavaa työtä tekee narsistisen isän roolissa nähtävä Esko Salminen. Myös Kaurismäen edellisessä improvisaatioelokuvassa Kolme viisasta miestä nähtävien Sveholmin, Torikan ja Heiskasen kemiat pelaavat vakuuttavasti yhteen. Valitettavasti muutamat tekniset ratkaisut sen sijaan syövät kerrontaa. Puhkivalotetut kuvat ja huonohkot zoomaukset etäännyttävät katsojaa, mutta erityisen huonosti elokuvaan on valittu musiikki. Niemisen ja Litmasen synajamittelu sopisi paikoittain paremmin huonoon sketsisarjaan kuin vakavasti otettavaan ihmissuhdedraamaan. Typerä tiluttelu vesittää emotionaalista jännitettä, ja vie aivan turhaan pohjaa vaikuttavalta tarinalta. Vaikka kerrontaan satiirimaista otetta on haettukin, musiikilla sen korostaminen ei tässä tapauksessa toimi.
Pari vuotta sitten Mika Kaurismäki ohjasi elokuvansa Kolme viisasta miestä niin, että näyttelijät itse kirjoittivat hahmonsa, ja improvisoivat dialogin. Tällä kertaa improvisointiin on ollut vähän erilainen ote, mutta jälleen kerran se toimii, joskaan ei ehkä yhtä upeasti kuin kolmen miehen liikuttavassa kohtaamisessa. Enemmän tai vähemmän improvisoitu näytelmäelokuva on joka tapauksessa Kaurismäen ohjauksessa kiehtovaa ja vaikuttavaa katsottavaa, toisin kuin esimerkiksi miehen edellinen fiktio Haarautuvan rakkauden talo, joka ei millään tasolla noussut keskivertotylsää kotimaista viihde-elokuvaa mielenkiintoisemmaksi. Toivoa sopii, että veljensä tavoin Mika jatkaa taiteellisemmalla linjalla, keskivertotylsien diibadaabaleffojen tekijöitä on jo ihan tarpeeksi.
