Poliisiopisto on ensimmäinen osa kulttimaineen, ja kuusi jatko-osaa keränneestä sarjasta. Ja ehkä se ainoa katsottava osa. Huolimatta siitä, että Poliisiopisto on kerännyt laajasti kehuja ja positiivista palautetta ympäri maailmaa, se jää keskinkertaiseksi komediaksi, joka ei jaksa oikein naurattaa edes ensimmäisellä katselukerralla. Vitsit ovat juuri näitä Amerikan mantereen suosikkeja, eli lyhyemmin sanottuna pissa-kakka-seksi -vitsejä. Rajoja ei tunneta, ja kohtaukset vedetään paikoittain kohtalaisen hauskalla tavalla överiksi. Varsinkin muuan puheenpito-kohtaus, jossa nainen… no, ehkäpä kohtaus kannattaisi katsoa vain itse.
Poliisiopisto ei ole aivan kammottavaa moskaa, vaikka vitsit eivät kovin hauskoja olekaan. Iskukyky piilee terävissä ja tarkkoin mietityissä henkilöhahmoissa. Tässä kohtaa elokuvan varsinainen hauskuus ilmestyy valokeilaan. Löytyy ylipainoista raukkaa, pieniäänistä ja piipittävää rouvaa, suoraan kuin Rambo-leffasta karannutta aseriippuvaista sotaeläintä, pilailevaa ja säännöistä välittämätöntä hylköitä, kaapin kokoista karpaasia, joka onkin itse asiassa floristi, miestä joka pystyy tekemään erilaisia ääniä suullaan… Poliisiopiston hahmogalleria on todella ja suuri ja listaa voisi jatkaa vieläkin.
Kaikki nämä em. mainitut henkilöt ovat tavalla tai toisella päätyneet kammotavaan ja hirvittävään poliisikoulutukseen. Ja opistoonhan pääsee kaikennäköistä ja kokoista sakkia, sillä pormestari ei enää rajoita poliisikoulutusta iän, sukupuolen tai painon mukaan. Ja tästähän se lysti sitten alkaakin.
Ilman viihdyttäviä, lukuisia henkilöhahmojaan Poliisiopisto olisi voinut osoittautua täydelliseksi flopiksi. Kommelluksia sattuu, erimielisyydet kohtaavat ja byrokratia jyllää kovana koulutusaikana. Poliisiopisto on katselukerran kestävää viihdettä, jota ei tosikoille ja jöröille ihmisellä kannata näyttää. Aivot narikkaan, tyhjäkäynti päälle ja raina soittimeen.
Ja ne jatko-osat kannattaisi jättää katsomatta…
