Scannersin lopputekstit vilisevät ruudulla. Olipa pääosin tylsä leffa, ajattelee pettynyt katsoja. Tästäkö nyt pitäisi jotain sanoa? Todeta kenties kuinka Cronenbergin hieno idea kuihtui käsiin ja scifisynasoundit riipivät katsojarukan korvia. Onpa varsin tuskaisa urakka edessä. Mutta silloinpa kesken masennuksen tapahtuu jotakin. Katsoja kuulee hirveän vinkunan korvistaan ja huomaa, että hän omaakin skannauskykyjä ja telepaattisia taitoja. Wow, vähän niinku tässä kasariscifeilyssä! Ikäväkseen ei kuitenkaan niin tehokkaita kuin itse leffassa: ihmisten päät eivät räjähdä. No voi surkeus! Mutta skannaus ei ole turha. Katsoja huomaa pystyvänsä skannautumaan suoraan itse vanhan kauhuguru Cronenbergin aatoksiin. Mutta eipä se Cronenbergkään paljoa viitsi tätä pätkää ajatella: Kärpänen (1986) kun vain sattui olemaan sen verran parempi ja friikeistä kauhukurko on ennenkin vääntänyt kunnollisempia rainoja. Että se siitä taidosta ja sen hyödyllisyydestä.
Sama homma on myös elokuvan kohdalla. Idea ajatuksen voimalla tappavista kummajaisista on varsin kiehtova, mutta jotenkin elokuva kääntyy risteyksestä väärään suuntaan ja hukkaa suuntavaistonsa, niin ettei palaa raiteilleen enää kuin vasta vallan makeassa loppukohtauksessa. Vauhtikin tuntuu olevan lähes tunnin ajan sen verran verkkainen, että harhailu on tainnut uuvuttaa ryhmän.
Parhaita hetkiä elokuvassa on Robert A. Silvermanin esittämän kuvanveistäjä Benjamin Piercen hullu nauru ja raju kohtalo mökillään. Muuten sitten vain suristellaan ja siritellään kuin isostakin krapulasta kärsien. Kuten sanottua, ideaa scifihorrorlinjan tarinalle piisaa, mutta tämä kahdenkymmenen vuoden takainen toteutus voisi olla tyylikkäämpi. Itse tunnelma ei synny pelkillä värisevän piippauksen tahtiin hytkyvillä näyttelijöille, vähäisillä veriroiskeilla saati vetkastelulla. Efemerol-aineen parissa sentään seikkaillaan ihan vekkulisti enimpiä kliseitä välttäen. Lopputwistikin on menettelevä ja nostaa pisteitä piirun verran.
