Noolin viidakossa asustaa norsu nimeltään Horton (Jim Carrey), joka eräänä päivänä kuulee heikkoja ääniä apilan päälle asettuneesta hiukkasesta. Hortonille selviää, että hiukkasen sisällä on kokonaan uusi maailma, Whoville, jonka pormestari (Steve Carrell) ystävystyy avuliaan Hortonin kanssa. Mutta pian kun koko viidakon korviin kiirii sana Hortonista, joka puhelee apilalle, ilkeä kenguru (Carol Burnett) kääntää kaikki Hortonia vastaan. Tästä huolimatta Horton aikoo viedä ystävänsä ja hänen perheensä turvaan, mutta matkan varrella vastaan tuleekin yllättäviä esteitä.
Hortonin parasta antia animoinnin ohella on ehdottomasti laadukas ääninäyttely. Loistavasti animoituja päähahmoja ääninäyttelevät Jim Carrey ja Steve Carrell, jotka molemmat lukeutuvat nykypäivien huippukoomikoihin. No, okei, Jim Carreyn koomikontaitojen taso on laskenut huimasti sitten Ace Venturoiden, mutta ääninäyttely ainakin sujuu todella hyvin. Myös Steve Carrell on hyvä, muttei niin hyvä kuin Carrey. Hortonin jo valmiiksi miellyttävään olemukseen, ulkomuotoon ja empaattiseen luonteeseen Carreyn ääni sopii vallan mainiosti. Hortonin kaltaisia olentojan on Maan päällä huolestuttavan vähän.
Elokuvan animointi on mahtavaa. Whoville ja Noolin viidakko ovat ympäristöltään aivan erilaisia paikkoja, eikä kyllästyminen tule mieleenkään kun ympäristöä vaihdetaan sopivin väliajoin, mutta todellisuudessa niiden molempien asukkaat ovat hyvin samankaltaisia. Molempien asukkaat ovat hyvin herkkäuskoisia, etten sanoisi jopa typeriä, joilla on tiettyjä ennakkoluuloja erilaisia eläviä kohtaan, mutta onneksi joukosta löytyy myös muutama poikkeus, kuten esimerkiksi Horton ja Whovillen pormestari. He osoittavat, että ystävyys on tärkeintä, huolimatta siitä minkä näköinen tai kokoinen kukin on.
Horton on piirrosanimaatio vailla vertaa, ja se pääsee ehdottomasti parhaiden tietokoneanimaatioiden kastiin.
