Aikoinaan Marsissaollut sivilisaatio rakensi teleporttauslaitteen Marsin ja Nevadan autiomaan välille. Se löytyi 2026 ja kaksi vuosikymmentä myöhemmin sen alkuperä on yhä mysteeri. Sen verran kuitenkin sitä osataan käyttää että sen toisessa päässä olevaa marsilaisten kaupunkia tutkitaan ja luonnollisesti tapahtuu jotain vähemmän toivottavaa. Apuun pitää siis laittaa pyssymiehiä joita johtaa Sarge (Dwayne ’The Rock’ Johnson). Ryhmässä lisäksi on pahasuinen Portman (Richard Brake), uusi jäsen The Kid (Al Weaver), tumma supliikkimies Duke (Razaaq Adoti), isojen pyssyjen erikoismies Destroyer (Deobia Oparei) ja Mac (Yao Chin). Mukana on myös Reaper (Karl Urban), jolle työ on aiheuttanut kovia henkisiä ongelmia ja Goat (Ben Daniels) jolla on omat erikoisuutensa. Retki tuo Reaperin taas kontaktiin Marsissa työskentelevän siskonsa, Samanthan (Rosamund Pike) kanssa. Machoileville pyssymiehille on luvassa vähemmän helppo työkeikka ja lisäksi tehtävän edellytykset laittavat moraalin koetukselle.
Andrzej Bartkowiakin ohjaama filmatisointi kaikkien aivovammaisten 3D-teurastuspelien isoisovaari Doomista yllätti Allekirjoittaneen totaalisesti. Kyseessä ei nimittäin ole pelkkä aivoton kliseiden puhkoma actionkalkkuna surkealla näyttelijätyöllä ja enintään kohtuullisella teknisellä toteutuksella. Totuuden nimessä on myönnettävä että henkilöhahmot ovat kaupan kaupan hyllyltä vedettyjä arkkityyppejä ja kliseitä on mukana enemmän kuin yksi, mutta elokuvan juoni käynnistyy heti ja etenee johdonmukaisesti ilman tarpeettomia yllätyskäänteitä ja näyttelijäkaarti toimittaa arkkityyppiset roolinsa vakaumuksella. Myöskään väkivaltaa ja karkeaa kielenkäyttöä ei ujostella käyttää, joten siltäkin osin kaikki on kunnossa. Ainoa kauhuelementeillä kevyesti maustetun toimintapätkän riitasointu on kolmannen näytöksen aloittava lähdemateriaalia alleviivava toimintakohtaus joka on liian pitkä ollakseen todella vakuuttava. Lisäharmina vielä se että se on ainoa osuus koko elokuvassa mikä hyödyntää subjektiivista sankarin kuvakulmaa.
Dwayne ’The Rock’ Johnson kivikovana, tatuoituna ja asteittain alaisena vieraannuttava Sargena toimittaa intensiivisen ja loppua kohti suorastaan kauhistuttavan suorituksen käskyjä kyselemättä noudattavana komentajana. Kliseinen hahmo saa laatukäsittelyn ja lisäksi henkinen rappio ei ole mikään yllätyskäänne vaan tasaisesti etenevä prosessi mikä huipentuu asianmukaisen suureelliseen loppuun.
Karl Urban tekee jermujen rivistöstä samanlaisen nousun kuin The Rock tekee johtopaikalta lähtevän romautuksen. Epävakaalta ja heikolta lenkiltä vaikuttava sotilas osoittautuu tarpeen tullen järkeväksi ja elämää varjelevaksi puolustajaksi joka luonnollisesti hallitsee tuhoamiskonstit kun niitä on käytettävä.
Rosamund Pike pitää lujasti pintansa machoilevaa pyssykaartia kohtaan paitsi juonessa myös karismassa vaikka hänen tarkoituksensa on pääasiassa kertoa juonielementit.
Muut pyssymiehet ovat päähahmojen tavoin ohuita, mutta toimivasti esitettyjä ja pienenä koukkuna Al Weaverin toimivasti tulkitseman nuorimman jäsenen tarinavirkana ei ole verinen kuolema hirviöiden vaarallisuuden osoittajana vaan pahiksen rappion osoituksena. Richard Brake suorastaan varastaa shown törkyasenteisena Portmanina.
Lähtökohta on hölmö ja kliseiden puhkoma, mutta niistä heikkouksista huolimatta Doom osoittaa olevansa elokuvana toimiva actionpläjäys. Hyvä tunnelma ja tummasävyinen toteutus pelastaa paljon ja lopputulos ei ole mestariteos, mutta hyvä toimintapläjäys joka tapauksssa ja ylittää myönnettävästi matalalla olevan riman komeasti. Kestää jopa useita katsomiskertoja.