Ei suotta Vertigoa olla sanottu maailman parhaimmaksi elokuvaksi. Turhaan se ei kilpaile vuosikymmen vuosikymmenen jälkeen Sight & Sound lehdessä parhaan elokuvan tittelistä. Se jopa syrjäytti elokuvien kaikkivaltiaan Citizen Kanen kriitikoiden äänestyksessä vuonna 2012. Virallisesti tietenkään ei ole olemassa maailman parasta elokuvaa. Mutta yksi parhaista Vertigo silti on.
Poliisietsivä John Ferguson päättää irtisanoutua vuosien tehtävästään, korkeanpaikankammon takia, joka syntyi traumaattisessa kokemuksessa San Fransiscon katoilla. Kun hänen vanha ystävänsä palaa kaupunkiin, hän pyytää Fergusonilta palvelusta: seurata vaimoaan, jonka hän uskoo olevan kuolleiden sukulaistensa vainoama. Ferguson vastahakoisesti suostuu tehtävään. Ennen pitkää hän löytää itsensä vaarallisesti ja pakkomielteen omaisesti rakastuneena naiseen.
Vertigo ei ole mikä tahansa elokuva. Kun tämän elokuvan katsoo, tuntuu kuin olisi ollut hypnoosissa kahden tunnin ajan. Sen tunnelma on ahdistava ja haikea, jota loistavasti tehostaa mestarillinen kuvaaminen, tapahtumapaikkojen kirjava skaala ja ennen kaikkea Bernard Herrmannin sykähdyttävän kaunis ja surullinen musiikki. Vertigon musiikki on täydellistä. Se taito joka Herrmannilla on, se on käsittämätöntä. Ja kuinka hienosti hän onkaan ymmärtänyt tämän elokuvan tunnelman, ja kuinka hienosti hän sen sävelmillään tuo esille. Pelkästään elokuvan alkutekstit on sydämen pysäyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa. Saul Bass on todellakin velho alkutekstien parissa. Hän tietää että alkutekstit on osa elokuvaa, ja että se virittää katsojan sitä varten.
Vuonna 1958 Vertigo oli ylenkatsottu. Sitä ei pidetty mestariteoksena, hädin tuskin edes hyvänä elokuvana. Mutta vuosien varrella elokuva on kasvattanut mainettaan jatkuvasti. Voin rehellisesti sanoa Vertigon olevan tunneskaalaltaan Hitchcockin parhain elokuva. Sitä tunnetta jota kokee tämän elokuvan parissa, ei voi löytää muualta. Se on mystinen että maaginen, samalla kun se on todentuntuinen rakkausraina. Ja tähän auttaa väkevästi uskomattomat näyttelijänsuoritukset.
Jimmy Stewart ja Kim Novak ovat parhaimmillaan tässä elokuvassa. Stewartilla on paljon legendaarisia rooleja, mutta mielestäni hän on parhaimmillaan tässä. Niin kuin Hitchcock sanoi: Jimmy on loistava joka päivän mattimeikäläinen. Hitchcock näki että Stewartissa on normaalin ihmisen imago. Tämä tekee hänestä helposti samaistuttavan hahmon. Hän on normaali ex poliisietsivä, joka käyttää värittömiä vaatteita, vierailee vanhojen tuttujen parissa ja elää omaa normaalia pientä elämäänsä. Stewartin Johnny Ferguson käy läpi elokuvassa uskomattoman tapahtumakaaren joka todellakin muuttaa häntä. Elokuvan lopussa hän on täysin muuttunut mies, ja myöskin leffan viimeinen kuva peilaa kauniisti hänen epätoivoisen katkeraa tilannetta. Kim Novakilla taas ei ole niin vaikuttavaa uraa kuin esimerkiksi Stewartilla, mutta silti hän antaa kauhistuttavan mahtipontisen suorituksen. Hänen roolinsa on vaikea kun miettii hänen hahmonsa kompleksia tarinaa. Mutta Novak suoriutuu tästä eleettömän vakuuttavasti.
On ihmeellistä miettiä miten Hitchcock sai aikaan tämän mestariteoksen. Hitchcock on yksi parhaista ohjaajista, mutta hänen taitonsa tulee parhaimmillaan esille Vertigossa. Hän teki tästä ajattoman klassikon, joka toimii loistavasti vielä 2016:n teknologian nähneelle ihmiselle. Vertigo on ylivertainen sen tunnelmaltaan, musiikiltaan, näyttelijänsuorituksiltaan ja käsikirjoitukseltaan. Jos ja kun joku tulee kysymään minulta mikä on maailman paras elokuva, tai yksi parhaista, vastaan aina että Vertigo.
