Brad Andersonin ohjaama, Danversin mielisairaalaa purkavasta äijäporukasta kertova kauhuleffa säikyttelee katsojaansa mukavan perinteisillä keinoilla. Synkeästä, sisältä rapistuneesta ja villiintyneen pihamaan ympäröimästä mielisairaalasta muodostuu pelottava ympäristö, jossa tunnelmaa eivät ainakaan helpota miesten väliset ristiriidat, ihmissuhdekiemurat ja vanhat hypnoosi-istuntonauhat, joita kuunnellaan ruokatuntien ratoksi.
Näyttelijät tekevät oivaa työtä: ristiriidat, stressi ja uhkan tuntu, toisaalta äijäporukan hieman näennäiskepeä yhdessäolo ja vittuilu tuovat trilleriin realismin tuntua. Rauhallinen, kaunis kameratyöskentely ja kammottavat tunnelmakuvat rapistuvan mielisairaalan sisuksista kiristävät miesten ympärille karmivaa pimeyden rengasta. Kun soppaan vielä heitetään ihastuttavan perinteikkäät tehokeinot: äänet, häilyvät varjot ja räpsyvät valot alkaa katsoja kyseenalaistaa toden ja illuusion.
Vaikka elokuva lopulta kokoaa mystisen mosaiikkinsa, jää katsojaa alati vaivaamaan kysymys siitä, mikä todella tapahtuu, ja onko kaikki, jos mikään, luonnollista. Jos pelko on paikka, kuten elokuvan mainoslause toteaa, niin mikä paikasta pelon ilmentymän tekee. Onko se vain mielikuvitus, ahdinko ja miljöö -vai piileekö synkän paikan historiassa jotakin todellisuutemme rajan toiselta puolelta…
