Mennessäni teatteriin olin hypen valtaama. Kuukausi takaperin olin viettänyt Tarantino nostalgia iltaa ja odotukset olivat taivaissa. Vaikka taivaisiin kurottelu jääkin vain yritykseksi, on se erittäin vaikuttava teos. Mutta niin vain hypetyksen kanssa joskus käy, sitä odottaa jotain jumalallista ja joutuu vähän pettymään. Loistava elokuva jonka olisin toivonut täsmäävän nimeltälainaamattomalta henkilöltä lainattuihin sanoihin. Ei yllä aivan Jackie Brownin tasolle, mutta kilpailee täysiverisesti Pulp Fictionin kanssa.
Elokuva koostuu edellämainittujen elokuvien tapaan useasta erillisestä tarinasta, jotka vähitellen punovat loppua kohden yhden tiiviin tarinajatkumon. Elokuvan edetessä juoni tiputetaan katsojan tutkittavaksi, ja mitä lähemmäs loppua edetään sitä paremmaksi kokemus tulee. Olkoonkin että osa juonesta on melko helposti arvattavissa. Pääjuonen ollessa suhteellisen yksinkertainen elokuva olisikin paras katsoa täysin juonikuvaukseen vilkaisematta. Kun varsinaiset mysteerit puuttuvat on elokuvan virallinen juonikuvaus yllättävänkin paljon paljastava. Siksi pyrinkin tässä arvostelussa välttämään spoilereita.
”We’re gonna be doing one thing and one thing only… Killing Nazis.”Tyylikkyydessä elokuva ei häviä yhtään Tarantinon aiemmille teoksille. Mustavalkoisuuden sijaan roolihahmot ovat pikemminkin joko Pahoja tai Kieroituneita. Kameratyöskentely ja musiikit toimivat käsi kädessä. Heti alkukohtauksen musiikit antavat ymmärtää että nyt on luvassa jotain erilaista. Parhaimmillaan tunnelma on viimeisen chapterin alussa. Paras musiikkivalinta koko elokuvassa. Muutenkin viimeinen chapter on kokonaisuutena elokuvan tyylikkäin.
Rooleista. Leffan kansikuvapoika (aivan liian vähän näyttelyminuutteja saanut) Brad Pitt vetää leffan parhaan roolin ronskina ja humoristisena jenkkiluutnantti Aldo Rainena. Elokuvateatterin omistajaa esittävä Mélanie Laurent vetää hienon näyttelijäsuorituksen joskin itse roolihahmossa olisi vähän parantamisen varaa. Natsien puolelta Christoph Waltz on vakuuttava pahan perikuva ”Juutalaismetsästäjän” roolissa ja loistavuus nousee esiin varsinkin lopun dialogeissa Brad Pittin kanssa.
Mutta kuten sanoin, se jokin elokuvasta jäi puuttumaan joka tekee Jackie Brownista minun silmissäni Tarantinon parhaan elokuvan. Pieni miinus piirun verran epäselkeästä lopetuksesta. Kenties seuraavassa Tarantinon elokuvassa lopetus on paitsi tyylikkään humoristinen, myös vakavahenkisesti päättyvyyttä hohkaava.
”Sound good?The Basterds: YES, SIR!”
