Juuri eläkkeelle jäänyt vakuutusvirkailija Warren Schmidtillä on edessään tuskan ja kivun taival. Vaimo on menehtynyt aivoveritulppaan, tytär ei enää juuri kotona käy ja aikoo mennä naimisiin Warrenin mielestä täydellisen tolvanan kanssa, ja ihan kuin siinä ei olisi vielä tarpeeksi, hänelle selviää, että hänen vaimollaan oli suhde hänen parhaan ystävänsä kanssa. Mutta Warren päättää nyt tehdä elämälleen jotain, ja lähtee matkalle vanhoille kotiseuduilleen, ja lopulta myös tyttärensä häihin pyrkiäkseen estämään tämän avioitumisen. Mutta matkalle mahtuu monta mutkaa…
Mikä About Schmidtissä on hauskaa? Todella moni arvostelija on sanonut elokuvan olleen älykästä komediaa, mutta minun mielestäni About Schmidtissä ei ole minkäänlaista huumoria. Ei minkäänlaista. About Schmidt on järkyttävän surullinen tarina vanhasta, katkerasta ja väsyneestä miehestä, jonka elämä on lipunut mitättömänä ohitse. Elokuvan kenties komediallisiksi osuuksiksi tarkoitetut kohdat vain korostavat Warrenin säälittävyyttä. Ne ihmiset jotka tämän komedialliseksi luokittelivat, pitävät kai Unelmien Sielunmessuakin veijarikomediana.
Minä itkin tämän elokuvan aikana. Lähes koko elokuvan. Koskaan ei ole moista sattunut, mutta nyt näin kävi. Vain yksi kohta sai minut edes hymyilemään, mutta sekään ei ollut huvittunut hymy, enemmänkin helpottunut, koska Schmidt oli edes hieman onnellinen.
Jack Nicholson sai osastaan Oscar-ehdokkuuden, mutta palkinto olisi ollut enemmän kuin sopivaa hänelle. Nicholson ei virnistele rooliaan läpi kuten on usein tehnyt, vaan hän esittää Warrenia hiljaisen vakavasti, omaksuen täysin Warrenin traagisen elämäntilanteen, ja näyttämällä sen katsojille jokaisella eleellään ja sanallaan. Muut näyttelijät jäävät täydellisesti Nicholsonin elämää suuremman esityksen varjoon. Ohjaus ja sivuosat tuntuvat vain tukevan Nicholsonia tämän roolissa.
Kuinka mielelläni antaisin About Schmidtille täydet pisteet. Se on herkkä, vakava ja traaginen yhtäaikaa ja saa katsojansa ajattelemaan omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Mutta elokuvaa on yksinkertaisesti todella vaikea katsoa, koska sen katsominen sattuu. Suoraan sydämeen, suoraan sieluun, eikä juuri minkäänlaista helpotusta anneta. Murskaavuudeltaan elokuva on hyvinkin edellämainitun Unelmien Sielunmessun kaltainen, joskin Aronofskyn helvetillinen riippuvuusvisio on vieläkin totisempi… ja julmempi. Suosittelen tätä elokuvaa vain niille, jotka ovat henkisesti todella vahvoja. Itse en pystyisi Schmidtin tarinaa enää uudestaan katsomaan, kuten en pystynyt Sielunmessuakaan.
nimimerkki: Jumikuppa
