Boheemi elää – siinä on varsin oivallinen idea tällaisen dokumentin nimeksi. Vaikka näyttelijä Matti Pellonpää on lepäillyt mullan alla jo vuosia, tässä dokumentissa hänen läsnäolonsa on vahva kuin elävällä.
Ohjaaja Janne Kuusi tutustuttaa katsojan 1990-luvun puolivälissä menehtyneeseen Pellonpäähän vanhojen filmileikkeiden ja tuoreiden haastattelujen avulla. Boheemi herää henkiin tempulla, joka voisi livetä halvaksi kikkailuksi, mutta ei kumminkaan sitä tee. Uudet haastattelut, joissa puhuvat Pellonpään entiset työtoverit ja ystävät, on kuvattu Pellonpää-katkelmiin sopivasti samoissa kulisseissa tai muutoin samankaltaisissa paikoissa. Pelkkä visuaalinen samankaltaisuus ei tekisi ideasta toimivaa. Suurin paino on sillä, miten haastateltavat toimivat tässä tilanteessa. Useimmat heistä Kuusi saa jutustelemaan Pellonpäästä niin, että kohdetta tuntematonkin tulee ymmärtäneeksi, minkälaisesta ja kuinka tärkeästä persoonasta tässä henkilökuvassa on kysymys.
Pellonpää, joka ehkä parhaiten muistetaan Kaurismäen veljesten elokuvista elämän kolhimien selviytyjien tulkkina, teki toki muutakin. Boheemi elää – Matti Pellonpää ei silti käy ruotimaan kaikkea Pellonpään tekemää kuin pitkää baari-iltaa viettävät elokuva-analyytikot. Asioita ei myöskään käydä läpi orjallisen kronologisesti. Pieni poukkoilu virkistää. Dokumentti ei lisäksi – yllättävää kyllä – ole pelkkää tupakan tupruttelua kaljalasin äärellä. Kuusi ei romantisoi boheemiutta, mutta toisaalta hän ei raahaa sitä myöskään paheellisuuden jalkapuuhun. Tasapainoilu kahden ääripään välillä on taitavaa.
Täydellinen Pellonpää-dokumentti ei tietenkään ole. Kun haastateltava viedään jonkin elokuvan kaltaisiin kulisseihin, ei jokainen haastateltava loppujen lopuksi rentoudu niin paljoa, etteikö asetelmasta välillä välittyisi tietty teennäisyys. Mutta dokumenttielokuvan otsikon antama lupaus kuitenkin täyttyy, ja sehän on tärkeintä.
