Laajamittainen ja ammattimainen pornotuotanto käynnistyi Kaliforniassa 1970-luvulla. Hippiajan vaikutukset ehkä johtivat siihen, mutta rahaa se tuotti. Kuten myös skandaaleja, kriisejä ja alan ammattilaisia. Paul Thomas Anderson kuvaa kyseistä alaa sisäpiiristä, armottoman lämpimällä otteella ja pitkällä tarkkailuajalla. Työhönsä taiteellisella kunnianhimolla suhtautuva ohjaaja Jack Horner (Burt Reynolds) tekee varsinaisen löydön, Eddien (Mark Wahlberg) ja kaunistellusti sanoen mahtimelainen Eddie on halukas työskentelemään ja kyvykäs myös. Menestys johtaa kuitenkin moninaisiin koettelemuksiin eikä Dirk Digglerin nimen omaksuva Eddie ole immuuni helpon rahan houkutuksille. Vuosikymmenen vaihtuessa Little-Bill (William H. Macy) magnumisoi petollisen vaimonsa (Nina Hartley) ja itsensä hengiltä ja moinen verilöyly on enne tulevaisuudesta. Elämä kuitenkin jatkuu ja ihmiset myös muuttuvat ja ehkä myös oppivat virheistään ja lopulta katartisesti oman rappionsa tajuava Dirk palaa ainoaan kotiinsa.
Pitkällä tarkkailuajalla Paul Thomas Anderson voi rakentaa henkilöhahmojaan pitkän aikaa ja myös värikkään ja ystävällisen kuvan heistä. Yksikään hahmo ei ole tarpeeton tai täydellisen roistomainen. Erinomaisessa (mutta piiiitkässä) käsikirjoituksessa on mukana huumoria ja tehokasta draamaa. Laaja ja nimekäs näyttelijäkaarti tekee lisäksi erinomaiset suoritukset moni-ilmeisiä hahmoja tulkitessa.
Burt Reynolds tekee loistavan suorituksen taiteellisesti suuntautuneena Jack Hornerina joka ymmärtää taiteensa rajoitukset, mutta tekee sitä joka tapauksessa ja parhaaseensa pyrkien. Reynolds antaa karismalämpöä ja vakavuutta paitsi elokuvaan myös henkilögalleriaan. Julianne Moore tämän sitkeänä näyttelijäkumppanina tuo mukaan erilaista karismalämpöä missä on myös kypsää kauneutta ja sitkeyttä. Heather Graham jää hieman ohueksi nuorempana Rollergirlinä, mutta hänenkin kaaressaan tapahtuu kehitystä. Kokonaisuuden kuitenkin kruunaa Mark Wahlbergin raastavan tehokas suoritus Dirk Digglerinä. Ilmi tulee että Dirk on egomaaninen ja tyhmä, mutta hän ei ole sydämetön, sillä parhaimmillaan hän on mukava seuramies, kurinalainen työntekijä vakuuttavalla kankikunnolla ja yleisluontoisesti hauska hemmo. Itsekurin puute kylläkin on hänen tuhonsa minkä partaalta hän pelastuu katartiksen kautta huomatessaan että hän on luonut inhimillisen yhteyden.
Vaikka mukana on monenlaista huumoria ei painopiste ole pelkässä hauskuudessa sillä hauskimpienkin kohtauksien taustalla on tragedian vivahde. Mestarillisilla otteilla Anderson rakentaa kokonaiskuvaa inhimillisestä alasta inhimillisine tekijöineen. Rautainen soundtrack kruunaa kokonaisuuden ja vaikka lihallista kauneutta on nähtävissä isossa määrässä pysyy tyyli ja sisältö tarkasti inhimillisessä osuudessa mikä ei ole vapaa kärsimyksestä.
Boogie Nights on mestariteos, mutta siinä on muutamia heikkouksia jotka estävät sitä olemasta Mestariteos. Holmesmainen pituus on iso kynnys uudelleenkatsomiselle, mutta se ei vaivaa paljoakaan, sillä tarina on loistava. Armoton, mutta rakastava kuvaus mitättömyydestä joka halusi olla iso, kirkas tähti, tuli sellaiseksi ja sai maksaa sen koko hinnan. Tarina on yksinkertainen, mutta tehokas ja sellaisena Boogie Nights on ansaitusti klassinen kuvaus elämästä. Se vain sattuu sijoittumaan 1970-luvun loppuun pornoteollisuudessa.
