Tom Greenin ohjausdebyytti Sormet pelissä (2001) oli kansan kahtia jakavaa, kreisiä ja paikoin säädytöntä huumoria. Mauttomuudet paikattiin täydellisellä antaumuksella ja luottamuksella omaan juttuun. Samalla tasolla olivat myös miehen vierailut Charlien enkelit- ja Road trip-leffoissa. Aivotonta crazy-huumoria parhaimmillaan, mutta tällä kertaa jotakin on pahasti pielessä.
Greenin tuttu räävittömyys on tyystin poissa, ja kehnot puolittaiset vitsit hyppelevät pitkin ruutua. Homma ei todellakaan tunnu olevan ohjaaja McCullochin hanskassa. Tuntuu aivan siltä kuin tuotantoryhmä olisi luottanut Tom Greenin nimeen, ja olettanut fanien nielevän kaiken paskan mitä miehen nimissä tehdään.
En ymmärrä miten Green lopulta edes on suostunut mukaan projektiin, sillä hänen (pienenä ja rajoitettuna) roolinaan on vain leikkiä pääosamies John Plummerin (Jason Lee) pöhköä kaveria, joka onnistuu mokaamaan kaiken mihin vain koskee. Päähuomio kohdistuu Jason Leen ja Leslie Manin keskiluokkaiseen elämään, joka on vaarassa sortua. Mm. Dogmassa, Almost Famousissa ja Vanilla Skyssa hyvät roolit tehneen Leen meininkikään ei päätä huimaa. Itse asiassa se on kuivaakin kuivempaa. Tosin ei kumma, kun isoimpia nauruja yritetään vääntää sänkyhommien aikana itkevästä naisista tai leluaseiden avulla tapahtuvasta ryöstökeikasta.
Typerä juoni on tiivistettynä hyvinkin lyhyt: poliisi John Plummer lupaa tyhmyyksissään siskon tytölle maksavansa tämän opiskelut Harvardissa. Tietenkin lupaus sattuu löytymään videolta, ja mukava avioelämä sekä uuden talon hankinta uhkaavat tyttösen vartuttua vaihtua opiskelun sponsorointiin. Moisessa jamassa ei auta kuin alkaa varkaaksi ja hankkia rahat keinolla millä hyvänsä. Kertakaikkisen typerää, muuta en voi sanoa.
Hyvällä huumorilla pelastetaan monia säälittäviä juonia, sillä komedia elää puhtaasti naurun voimalla. Niin vähissä naurut (3 kpl) olivat, että Harvardin varkaita ei pelasta mikään. Kaksi pongoa Tom Greenille, muu ryhmä jää nollille.
