Hätä ei lue lakia on Howard Hawksin screwball-komedioiden merkkiteokseksi julistettu klassikko, jossa maineikkaat näyttelijät aina Cary Grantista Katharine Hepburniin pistetään kokemaan kömmähdyksiä toistensa perään.
Museotyöskentelijä David (Cary Grant) on menossa naimisiin ja saa käsiinsä kauan havittelemansa dinosauruksen luun. Kun kaikki on hänellä parhaimmillaan, tulee hermoille käyvä Susan (Hepburn) pilaamaan kaiken ”kömpelyydellään”. Jopa leopardi on mukana.
Hätä ei lue lakia on hauska ja aikansa viihdyttävä sarja komediallisia kömmähdyksiä. Vakavasti otettavat näyttelijät on saatu hienosti asetettua naurunalaisiksi ja etenkin pääkaksikon roolityöskentely on nautittavan aitoa. Cary Grant on tässä kaikkea muuta kuin Vaarallisen romanssin karski mieshahmo. Nyt hän on höpsö museotohtori, jota jahtaa valtion agenttien sijaan nainen. Grant on onnistunut hyvin asennoitumaan näin kevyen hahmon saappaisiin ja luomaan Hepburnin hahmolle toimivan vastapainon. Heissä piilee elokuvan vahvuus, mutta myös heikkous. Kaikki eivät näet välttämättä jaksa katsella kaksikon keskeistä menoa koko elokuvan ajan. Toisaalta, jos näyttelijät eivät kiinnosta, niin onko mitään syytä edes katsoa tätä?
Howard Hawks tekee jälleen sen, missä on aiemminkin todistanut onnistuvansa. Hän ohjaa isoa näyttelijäryhmää ja asettaa heidät keskenään sanailemaan niitä näitä. Dialogi on varsin sujuvaa ja sopii tällaiseen vanhan ajan komediaklassikkoon. Dialogi ei ole kuitenkaan pääkoukku, vaan Grantin ja Hepburnin väliset sattumukset, joita Hepburnin esittämä Susan onnistuu järjestämään aikamoisen liudan. Niihin on ladattu hupia riittämiin, vaikka se ei kaikkiin omalaatuisuutensa vuoksi purekaan. Elokuva on tehty mukavan kevyellä asenteella, mikä välittyy mm. siinä miten rentoa meininki on alusta loppuun. Tällainen toteutustapa mahdollistaa, että myös katsoja varmasti viihtyy ja voi ottaa rennosti. Nykypäivän alapäähuumori kun ei voi koskaan vanhan ajan viehätysvoimalle yhtään mitään.
Hätä ei lue lakia -elokuvan asema screwball-komedioiden merkkiteoksena on täysin ymmärrettävissä, kun ottaa huomioon elokuvan kokonaisuutena. Käsikirjoitus, dialogi, hahmot, oikeastaan kaikki screwball-komedian ainekset on tehty hienosti. Siitä huolimatta elokuva mielestäni alkoi toistaa itseään liikaa lopussa, eikä jatkuva sanailu ja muu huumori jaksanut enää kiinnostaa, vaikka leopardin läsnäolo aina piristikin. Loppupuolella henkilöt eivät kaikessa huvittavuudessaan enää hirveästi viehätä ja meno käy jopa väsyttäväksi parissa kohtaa. Voi olla, että elokuva vaatii itseltäni uusintakatselun joskus, jotta voisin sitä mestariteokseksi ylistää. Mutta tällaisenaan kertakatsonnalla siitä jo huomaa, miten siihen on uhrattu aikaa ja vaivaa. Mistään henkilöihin syventymisestä en edes välitä, koska kyseessä on tällainen komedia. Heidän luonteenpiirteensä tulevat esille pitkin elokuvaa, mitään turhia syventymisiä ei tarvita. Henkilöt kiinnostavat jo muutenkin, kun näkee jo alussa, miten hupaisia ne ovat. Jos et pidä Grantista ja Hepburnista, älä katso. Jos pidät, katso ihmeessä. Heissä piilee leffan valovoima.
