New Orleansissa, jossain kaupungin ja läpitunkemattoman rämeen välisellä alueella, on aavemainen, rapiat sata vuotta vanha talo, jossa on turkasen monta huonetta ja jokainen ovi on lukittu. Talossa ei myöskään ole yhden ainutta peiliä näkyvillä ja ullakolla on hyllykön takana ovi salaiseen huoneeseen.
Genrelle tyypillistä säikyttelyä on jonkin verran, mutta ei liikaa. Äkilliset leikkaukset ja silmäkulmasta havaittavat varjot saattelevat elokuvaa pikkuhiljaa vakvavasta draamasta kohti psykologista kauhua. Oikeastaan vasta elokuvan puolivälin jälkeen alkaa ahdistusruuvi kiristymään oikein kunnolla. Etenkään pikku kankkusessa tai liskojen yötä edeltävässä olotilassa tätä filkkaa ei kannata katsoa, saattaa käydä niin, ettei uni tule silmään.
Elokuvassa on ronskisti tunnelmaa, talon voisi hyvin kuvitella puuvillaplantaasin päärakennukseksi ja ympäröivä piha-aluekin on sopivasti metsittynyt, kuten deltalla kuuluukin. Ääniraidalla kuullaan rohisevaa ”pre war bluesia”, monessa kohtaa elokuvaa oikein 78-kierroksen grammarilta!
Päälle vielä passelit näyttelijät, John Hurt ainakin tekee poskettoman upean suorituksen, niin ainekset mainion loistavaan kauhuleffaan ovat kasassa.
