Niin kauan kuin itse ole mykkäelokuvia katsellut, Abel Gancen [movie]The Wheel[/movie] ja [movie=1927]Napoleon[/movie] ovat muodossa kuin muodossa kuuluneet kivenkovana osana omaa yleissivistystäni, jälkimmäisen katselustakin on tullut itselleni jo jonkinlainen jokavuotinen perinne. Luonnollisesti olin enemmän kuin kiinnostunut saadessani käsiini kopion La dixieme symphoniestä, joka oli järjestyksessä vasta toinen Gancen ohjaustyö ja mainitaan yleensä miehen ensimmäisenä ”suurena” ja todella vallankumouksellisena luomuksena. En tiedä tämän edistyksellisyydestä, mutta pituutta käsillä olevalla hengentuotoksella on miehen superpitkiin suuruudenhulluihin spektaakkeleihin verrattuna vain vajaa puolisentoista tuntia, joten ei tätä katsoessa ainakaan mitään järkevääkään kai menetä.
La dixieme symphonien tarina onkin ”yllättäen” gancemaisen perinteistä melodraamaa. Nerokas säveltäjä epäilee vaimonsa pettävän tätä tyttärensä ihastuksen kanssa, mutta oikeasti tyttären ihastus onkin vaimon entinen puoliso, joka kiristää tätä emännän hämärällä menneisyydellä. Kärsivä taiteilija vain inspiroituu ympärilleen siunaantuneesta hämmennyksestä ja kirjoittaa kokonaisen sinfonian, jonka kuuntelemiseen käytetään spektaakkelimainen kymmenminuuttinen kupletin kliimaksissa.
Abel Gancen myöhempiin elokuviin verrattuna tämä on oikeastaan aika kesyä ja jalat tukevasti maassa tehtyä kamaa. Tässä ei nähdä käytännössä ollenkaan miehelle tyypillisiä nopeita leikkauksia ja rajuja temponvaihdoksia tai Napoleonin visuaalista ilotulitusta läpikuultavine kuvineen, salamaleikkauksineen ja vaijeriviritelmineen. Yksinkertaisuudestaan ja iästään huolimatta tämä ei kuitenkaan tunnu alkuunkaan aikansa elokuville tyypillisesti tönköltä teatterilta vaan tässä on selvästi haettu erilaisilla sommitelmilla ja tarkkaan harkituilla kuvausteknisillä ratkaisuilla irtiottoa vanhan ajan kinematografisten näytelmien pökkelöstä elehtimisestä.
Ohjaajan kekseliäisyys huipentuu loppuhuipennuksessa, jossa elokuvan mittaan syntynyt sinfonia esitetään ja kuvassa nähdään jopa vähän aikanaan kokeellista värikuvausta. Tiettävästi Gance antoikin säveltää elokuvaansa varten ihan oikean sinfonian, jota sitten oli tekijänsä gallialaisen megalomaanisessa mielikuvituksessa tarkoitus soittaa tämän kohtauksen päällä teatteriorkesterilla, mutta pienemmillä ketjuilla ei ollut varaa yhtä pianistia enempään, ja Gancen suurisuuntaiset suunnitelmat jäivätkin siksi monelta täysin kokematta. Tiettävästi kyseessä oli aikoinaan yksi ensimmäisistä vartavasten elokuvaa varten sävelletyistä musiikkiraidoista, alkuaan sitä esitettiinkin monissa teattereissa erillistä elävää säestystä kompaktimmalta fyysiseltä äänitteeltä, joka lienee samalla ainakin teoriassa ensimmäisiä fyysisiä soundtrack-julkaisuja.
Loppujen lopuksi La dixieme symphonie jätti ainakin itselleni ”ihan hyvät” fiilikset. Tarina ja hahmot ovat perinteiseen tekijänsä tapaan melkoisen ohuita, mutta tekninen toteutus pelastaa paljon. Nykyään tämän keksinnöt ja uraauurtavat ideat ovat tosin jo niin arkipäivää, ettei niitä välttämättä edes huomaa ellei tiedä entuudestaan niihin keskittyä. Tämänpä vuoksi La dixieme symphonietä ei oikein voi suositella kuin elokuvahistoriallisista jutuista ja ohjaajan aivoituksista kiinnostuneille.
