Australia on sinänsä tärkeä lähtöoletus mielenkiintoiselle tunnelmalle ja hyvä kehys, johon rakentaa pahaenteistä tunnelmaa. Maisemat ovat tietenkin tärkeitä. Erityisesti kraatteriluonnonpuisto-osuus tihkuu odotusta ja kauneuttakin. Hengitysilmassa leijuu jotain painostavaa, ja se kutkuttaa mielikuvitusta. Se on yleensä hyvä merkki.
Alku on valitettavasti liian pitkä. Ensimmäisen minuutin jälkeen ei ole enää mitään mihin tarvitsisi keskittyä erityisemmin. Rento juhlinta on tehty aivan tarkoituksella ja se tarvitaankin osittain, mutta hieman zombimainen olo ehtii hiipimään ennen kuin moottorit käynnistyvät kunnolla.
Hylätyt kaivoskylät ja muut lohduttomat, sontaiset loukot ovat aivan samanlaisia kuin missä tahansa Jenkkilän maantiekauhupätkissä. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten muuten parhaimmillaan omaperäinen tositarinan versiointi laimenee muutamien harmittavien kliseiden takia. Onneksi mantereen omaa ilmettä ei sentään kokonaan hukata. Tositarinan noudattaminen määrää tietenkin kaiken, kuten vaikka sukupuolten aseman, määrän ja kohtalot. Siinä ei ole tekijätiimillä juuri sormeiltavaa. En valita, koska tämä takaa muutamien piristävien yllätysmomenttien synnyn. On muuten hienoa, että myös päivänvalokohtauksia on mukana, ne luovat yllättävän raadollisen ilmapiirin.
Näyttelijät eivät ole tiiminä paljon mitään, tosin tyttöjen keskinäinen huolenpito ja sydän-kurkussa -hetket ovat onnistuneita. Parhaat hetket koetaankin silloin kun kukin yrittää (tai joutuu) selviytymään yksin. Empatiat Nathan Phillipsiä kohtaan heräävät erikoisen myöhään, johtuen lähinnä tyttöjen koettelemusten aktiivisesta seurannasta.
Itse pääpirun hahmokin on varsin universaali. Hänestä luodaan nopeasti oikea vihollinen, josta on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä ja kaikki sääli häntä kohtaan katoaa ennen kuin se ehtii syntyäkään. Mitään tulkinnanvaraisuutta ei ole jäljellä. Raakuudet on vedetty yli aivan tahallaan. Omasta mielestäni verisyys on kauhuelokuvien arvoa mitattaessa häntäpäässä. Jostain syystä se vain on nykyisin kovin suosittua. Hämmentävää. Korostan kuitenkin, etteivät tämänkertaiset piiskaukset johdu mässäilystä vaan yleisestä keskeneräisyydestä.
Pelottavuus pääsee valloilleen vasta puolessa välissä, ja siitä alkaa nauttia ehtoopuolella. Takaa-ajot maantiellä ovat esimerkkejä upean omaperäisestä elokuvanteosta. On hyvä että edes joku älyää käyttää kameraa vaihtelevasti jäämättä aina samoihin etäisyyksiin ja kulmiin. Nathan Phillipsin pakeneminen tuskasta ja kuolemasta on niin hieno ja suuri kontrasti hänen alkupuolen ärsyttävyydelleen, että liikutuin ihan oikeasti.
Olisihan sitä paljon voinut tehdä toisin, mutta pettämätön Aussi-ilme ja muutamien kohtauksien herättämät harvinaiset tunteet katsojassa takaavat, että kyseessä on oikeasti ihan varteenotettava kauhupätkä. Näiden ideoiden kierrättäminen jenkkimiljöissä vaatisi jo neroutta, ja pienetkin mokat kaataisivat yritelmät 1-2 tähtösen suohon.
nimimerkki: Organismi
