Ihmissudet ja vampyyrit ovat olleet toistensa kimpussa vuosisatoja. Vampyyrit ovat periaatteessa aina olleet se mestarin asemassa oleva rotu, mutta nyt ihmissudet ovat nousemassa valtaan. Vielä kun mukaan tietenkin sotketaan normaalien ihmisten sekaantuminen on jälleen uusi aikuisten satu valmiina. Tällaisella asetelmalla saadaan kaiken rymistelyn keskelle vähän saippuaoopperaa ala karvanaamat vs. kulmahampaat.
Varjojen valtakunta sekoittaa uutta ja vanhaa, varastaen samalla tietenkin kaikki klisheet vanhoista myyteistä ja nykyelokuvan tekniikasta. Tottakai mukaan saadaan veren kanssa lutraamista, onhan tuo litku kuitenkin keskeinen pointti kun on kyse vampyyreistä. Sinänsähän ei aiheessa ole mitään pahaa. Visuaalisuus kuitenkin tahtoo ajaa kaiken edelle, vaikkakin itse tarinassakin on poikkeuksellisen paljon yritystä.
Vampyyritarinoista tulee yleensä pidettyä todella paljon. Tämä nykyinen moderni kaava vaan ei tosin ole iskenyt toivomallani tavalla. Ehkä aiheiden moderni käsittelytapa todellakin unohtaa jotain olennaista ja se jää puuttumaan. Jotain pientä säilytetään klassissta tarinoista ja loppu korvataan näyttävillä Hong Kong-pistooliräiskinnöillä ja taistelukohtauksilla. Eri tyylilajien sekoittaminen ei välttämättä tee vampyyrigenrelle oikeutta.
Tämän katsojan silmissä Kate Beckingsalen hahmoa kuitenkin katsoo paljon mielummin kuin Wesley Snipesin (Blade) irvistelyä. Beckingsalen hahmo tuo eittämättä mieleen Matrixin Trinityn. Sitäpaitsi mieltä lämmittää aina kun näyttävä nainen tarttuu molemmin käsin konepistooleihin – ei voi mitään. Lisäksi leffan kokonaisvire on onnistunut hienoine goottikulisseineen. Onnistunut tyyli onkin yksi tärkeimpiä elementtejä tässä lajissa.
Modernimman vampyyrielokuvan genressä on tullut nähtyä parempiakin elokuvia kuten Near Dark ja The Lost Boys. Tuoreeltaan Underworldin vertaus esim. Bladeen on ymmärrettävää. Kaiken paukuttelun ja ryminän jälkeen pidättäydyn edelleen perinteisempien vampyyritarinoiden ystävänä.
